“Heräsin siihen kun agenttini soitti minulle ja kertoi ehdokkuudestani”, vastaavat onnelliset tähdet kun heiltä kysytään tuoreeltaan reaktioita. Los Angelesissa kello on todellakin 5:30 aamulla kun Oscar-ehdokkaat julkistetaan suorassa lähetyksessä, mutta kyllä nämä tähdet järjestään huijaavat toimittajia kommenteillaan. Tuskin nukkuisit edellistä yötäsi kovinkaan hyvin jos olisit ennakkosuosikkien joukossa. Se ei vaan ole erityisen “cool” odottaa ehdokkuutta julkisesti. David Fincherin ohjaaman The Girl with the Dragon Tattoo -trillerin naispäänäyttelijä Rooney Mara myönsi, että hän kärkkyi ehdokkuutta kalkkiviivoilla, mutta väitti silti nukkuneensa H-hetkellä sikeästi. Haastatteluissakin aina vähätellään mahdollisuuksia, mutta myönnetään kuitenkin kuinka paljon ehdokkuus (ja etenkin voitto) lopulta merkitsisi.

Yhdysvaltain elokuva-akatemia AMPAS (Academy of Motion Picture Arts and Sciences) piti tämän jokavuotisen lehdistötilaisuutensa viime tiistaina – aikaeron takia Suomessa oli kello jo 15:30. Esimerkiksi vasta ensimmäisen (käsittämätöntä!!!) ehdokkuutensa napannut veteraaninäyttelijä Gary Oldman oli silloin Berliinissä, joten hänen ei tarvinnut herätä oikeasti eikä feikisti. Oldman sai ehdokkuuden miespääosasta ruotsalaisohjaaja Tomas Alfredsonin brittielokuvasta Pappi lukkari talonpoika vakooja.

Paljon oli ehdokkaissa hyvää. Vaikeaa olisi haukkua organisaatiota, mikä nimeää The Tree of Lifen kaltaisen mestariteoksen ehdolle parhaasta elokuvasta – unohtamatta elokuvan ohjaajaa omassa kategoriassaan. Mediaa sairaalloisesti karttavana miehenä tunnettu ohjaajanero Terrence Malick kuitenkin tuskin saapuu henkilökohtaisesti paikalle. Ei ole aiemminkaan saapunut. Syvästi filosofinen taidepläjäys sai myös kolmannen ehdokkuuden – ansaitusti parhaasta kuvauksesta, ja tämän se voittanee melko helposti. Se on kaunein elokuva vuosiin. Miessivuosapystiä (elokuvasta Beginners) tänä vuonna kärkkyvä Christopher Plummer kertoi juuri, ettei aio enää koskaan työskennellä Malickin kanssa. Ohjaaja runnoi hänen mittavan roolisuorituksensa muutamiin minuutteihin elokuvassa The New World. Näyttelijöiden kuuluisi tietää, että Malick tekee elokuvansa leikkauspöydällä, ja on selvää etteivät adrienbrodyt ja seanpennit voi aina olla tyytyväisiä.

Myös Woody Allen on ehdolla parhaaksi ohjaajaksi, eikä häntäkään varmaan nähdä gaalassa, vaikka ehdokkuuksia tarjottiin hänelle kaksin kappalein (myös käsikirjoituksesta). Useista aiemmista voitoistakin huolimatta kyseinen ohjaaja on kunnioittanut akatemiaa läsnäolollaan vain kerran – puoli vuotta syyskuun 11. tapahtumien jälkeen, kun hän vetosi elokuvatekijöihin toivoen heidän palaavan töihin rakkaaseen kotikaupunkiinsa New Yorkiin. Allenin tuorein elokuva oli ohjaajalleen poikkeuksellisen menestynyt tapaus lippukassoilla ja kriitikoiden keskuudessa. Neljän Oscarin ehdokas Midnight in Paris kertoo kirjailijasta, joka saa inspiraationsa 20-luvun Pariisista ja aikansa boheemitaiteilijoista.

Martin Scorsesen upeassa Hugossa seikkaillaan myös Pariisissa. Ollaan 30-luvulla ja tehdään hienoinen aikamatka elokuvataiteen syntysijoillekin – ajalle, jolloin elokuvaa pidettiin turhanpäiväisenä kertakäyttöviihteenä. Vanhojen elokuvien säilyttäminen ja restaurointi on Scorseselle hengen asia, ja tämä on myös akatemialle tärkeää toimintaa. Vannoutuneena 3D-vihaajana oli minunkin helppo heltyä tämän mestariohjaajan vaikuttavan kuva-arsenaalin tykityksessä. Elokuva keräsi peräti 11 ehdokkuutta, ja yksikään niistä ei ole liikaa. Tehokeinona kolmiulotteisuutta käytettiin ensimmäistä kertaa oikein. Siihen tarvittiin amerikkalainen ohjaaja ja tapahtumapaikaksi Ranskan pääkaupunki.

Nostalgiaa on ilmassa eikä valtioilla ole rajoja globaalissa elokuvateollisuudessa. Aivan kuin vastakohta Hugolle, kymmenen Oscarin ehdokas The Artist on ranskalaisten tekemä ja se nostaa hattua 20-luvun Hollywoodille. Michel Hazanaviciuksen ohjaaman teoksen tapahtumapaikkanakin on Hollywood. Se on mustavalkoinen mykkäelokuva (eikä edes laajakuvamuodossa), mikä ei ole helpoin mahdollinen tuote myytäväksi nykyajan suuryleisölle, mutta “10 Oscarin ehdokas” merkitsee kaikkialla melko paljon. Kyllä Suomessakin tällä mainoslauseella myydään hyvin. Päänäyttelijät ovat ranskalaisia, mutta aksenteista ei tarvitse mykkäelokuvan kohdalla tietenkään välittää. Sivurooleissa nähdään useita tunnettuja nimiä John Goodmanista Malcolm McDowelliin.

Jos jotain hyvää, niin myös jotain pahaa. Kategorioihin mahtuu vain rajallinen määrä ehdokkaita, ja joka vuosi moni jää nuolemaan näppejään. Vuoden kehutuimpiin elokuviin lukeutuva Drive on tanskalaisohjaaja Nicolas Winding Refnin kädenjälkeä, ja akatemia myönsi elokuvalle ehdokkuuden vain parhaasta äänileikkauksesta. Koomikosta pahikseksi yllättävästi muuntautunut Albert Brooks jäi myös huomiotta sivuosakategoriassa, mutta mielestäni ihan syystä. Brooks on melkeinpä tämän loistavan elokuvan heikoin lenkki. Toinen maailmalla puhuttanut tanskalaisnimi vuonna 2011 oli Lars von Trier, jonka ohjaama Melancholia jäi tyystin ilman ehdokkuuksia. Tässäkään en pane vastaan kun mielestäni von Trier on ollut enemmän tai vähemmän hakoteillä viime vuosina. Kuitenkin edellä mainituilla elokuvilla on kattava fanikanta ympäri maailmaa, ja akatemian äänestyskelpoiset jäsenet varmasti tiesivät tämän.

Missä on Tintti? Akatemian animaatio-osasto ei selvästikään ymmärrä liikkeenkaappausta (=motion capture) eikä osaa ottaa sitä vakavasti. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus voitti juuri Golden Globen parhaana animaationa ja se palkittiin myös tuottajien killan taholta. Akatemia ei antanut sille edes ehdokkuutta ja petasi täten Rangolle varman voiton. Tuottajien killan (PGA) voittajat sarjoissa paras elokuva sekä paras animaatioelokuva realisoituvat lähes poikkeuksetta Oscar-ehdokkuuksiin. Tämä oli harvinainen poikkeus. Steven Spielberg ei varmasti ole mielissään, etenkin kun hänet unohdettiin ohjaus-kategoriassa (elokuvasta Sotahevonen). No, ensi vuonna Lincoln voi olla kyseiselle ohjaajalle merkittävä Oscar-haavi.

Molemmissa pääosasarjoissa koettiin pettymyksiä. Tilda Swinton on jo usean vuoden ajan jäänyt ilman akatemian huomiota vaikka tasokkaita roolisuorituksia nainen on tehnyt jatkuvasti. Hänen esiintymisensä elokuvassa Poikamme Kevin on ehkäpä koko vuoden kovin suoritus (anteeksi, Meryl Streep), ja itse elokuvakin väkevimpiä draamoja aikoihin. Se kalvaa erittäin syvältä. Ehkä liian syvältä, ja akatemian jäsenet ahdistuivat liikaa heittäen screenerillä vesilintua. Suomessa Kevin sekoilee teattereissa vasta viikkoja Oscareiden jälkeen, joten myynnillisesti mainosarvoa ehdokkuudella ei kotimaassamme olisi kai ollutkaan.

Shame. Myöskin häpeällistä. Pari viikkoa sitten Helsingin metroasemilla ei juurikaan muita leffajulisteita näkynyt, ja Shame olikin Suomessa ensi-iltaviikonloppunsa menestynein uusi julkaisu. Oli selvää, että pääosassa nähtävä Michael Fassbender ei ehkä saa ehdokkuutta vaikka se olisi kuinka ansaittu. Elokuvalle lätkäistiin Yhdysvalloissa lipputulot tappava NC-17 -ikäraja roisien seksikohtaustensa vuoksi. Iso osa akatemian jäsenistä on yli viisikymppisiä valkoihoisia heteromiehiä, joita ei kiinnosta Fassbenderin penis yhtä paljon kuin Michelle Williamsin (My Week with Marilyn) paljaat sääret. Myös rannalle ruikuttamaan jääneet Leonardo DiCaprio (J. Edgar) ja Shailene Woodley (The Descendants) olivat liki “varmoja ehdokkaita” näyttelijäkategorioissa.

Parhaan laulun kategoria on hämmentänyt monia kun musiikkiosasto asetti ehdolle vain kaksi kappaletta normaalin viiden sijaan. Esimerkiksi Elton John ja Mary J. Blige jäivät nyt nuolemaan näppejään. Mielestäni biisien karsiminen on pelkästään hyvä asia. Laulu on musiikin osa, jolla ei ole juurikaan virkaa elokuvataiteessa. Koko kategorian voisi siten lakkauttaa ja ottaa tilalle vaikka paras stunt -kilpailun. Sekin on lähempänä elokuvataidetta. Nyt kun gaalassa ei tarvitse kuulla kuin kahta virallista lauluesitystä niin ehkä koko show kulkee vauhdikkaammin, ja jää enemmän aikaa loistavan Billy Crystalin uusille ja vanhoille vitseille. Kaikki voittavat.

Vuoden Oscar-ehdokkuuksiin liittyvä kysymys: Jessica Chastain, Brad Pitt, John Goodman ja Viola Davis. Mikä yhdistää näitä näyttelijöitä?

Lista ehdokkaista

Tero Heikkinen

Kirjoittaja on Episodin vakituinen avustaja ja Oscar-asiantuntija.

Syyslomalla Milanossa päädyin – vapaan pudotuksen metodilla – oivalluksia purskuviin tilanteisiin. Yksi osui kohdalle näyttelyssä, jossa esiteltiin joka viikko uusia sivuja Leonardo da Vincin tutkimuspäiväkirjoista. Siellä se oli, renessanssineron huomio: ”Aurinko ei koskaan havaitse varjoa, sillä se valaisee kaiken, minkä se näkee”. Sehän on todellinen maailmanselitys! Valo jota aurinko tuottaa, on ihmiskunnan arkaaisin elämän ja energian symboli. Auringon olemukseen kuuluu heittää valo synkeimpäänkin sopukkaan. Kerrassaan kohottava ajatus, joka antaa uskoa tarpoa läpi yhä pimenevän marraskuun, valoa päin tässä mennään, vaikkei aina uskoisi.

Elokuvaan tarvitaan kummatkin vastakkaiset elementit, se on sekä valon että varjon taidetta. Pelkän valon avulla ruutuun ei tartu muotoa. Jotta kuva eläisi, pitää sen struktuuri saada esiin varjon avulla. Ihminen ja hänen tajuntansa eivät koskaan ole pelkkää valoa, kaikessa on aina pimeä puolensa. Siitä syystä komediaan mahtuu myös elämän tummia sävyjä, sen kautta kirkkaat ja valoisat elementit pääsevät esille. Samoin on traagisen tarinan kanssa: se ei kosketa, ellei siinä kuljeteta mukana myös tietyin annoksin keveitä elementtejä.

Pimeys ja valo kohtaavat myös katsomiskokemuksessa, jossa joukko toisilleen vieraita ihmisiä jakaa elokuvan ajan saman elämyksen. Pimeään saliin projisoituu valon avulla tarina, jota kaikki hiljentyvät seuraamaan. Parhaimmillaan tämä tarina koskettaa jokaista katsojaa. Kukin heistä tulkitsee näkemänsä omalla tavallaan, täysin yksityisesti. Toisaalta katsojat saattavat kokea tiivistä yhteisyyden tunnetta, jos elokuva vie mukanaan. Silloin kaikki aistivat myös toistensa reaktiot: naurun, kauhun tai jännityksen.

Psykoanalyytikko Mikael Enckell on kiteyttänyt elokuvan merkityksen alitajunnalle toteamalla elokuva on katsomistilanteessa yhdessä koettu uni. Elokuvateatteri on pimeä, turvallinen paikka, jossa meille kaikille näytetään sama, kollektiivinen uni, joka on parhaimmillaan voimaannuttava. Se vaikuttaa meihin, alitajuntaamme ja aivoihimme. Nykyaikainen aivotutkimus on todistanut, että liikkuvan lähikuvan ansiosta elokuva on itse asiassa voimakkaimmin aivoihimme vaikuttava taiteen muoto. Ei siis ole ihan se ja sama, millaisen vaikutelman elokuva katsojien mieliin heijastaa. Elokuvan tekijällä on oikeasti valtava vastuu siitä, millaista energiaa hän valkokankaalle levittää.

Aina kun minulle tulee työn äärellä epävarma hetki, tarkistan asian vaistomaisesti vasemman käden nimettömästä sormesta. Siinä on muiden,sitoutumista osoittavien kultasormusten kanssa samassa rivissä Taideteollisen korkeakoulun maisterin sormus, jossa lukee PRO ARTE UTILI. Hyödyllisen taiteen puolesta. Leffa on kallis tapa viestiä. Sitä ei kannata tehdä pelkästään itseilmaisuun tai muille tekijöille. Elokuvalla täytyy olla myös jotain annettavaa yleisölle. Tämä on pyrkimykseni, haluan antaa jotain katsojille; elokuva on kuin lahja, joka on lämpimin ajatuksin paketoitu katsojan avattavaksi. Tai kuin kirje, jonka toivon vastaanottajan lukevan. Viime vuonna tähän samaan, pimeään aikaan lopettelimme Varaston pääkuvausjaksoa. Ryhmällä oli hyvä mieli. Olimme saaneet nauraa ja itkeä, ja käsikirjoituksen henkilögallerian toilailut antoivat myös ajateltavaa. Toivottavasti kaikki se välittyy myös valmiista elokuvasta, Varasto on tehty yleisöä varten!

Taru Mäkelä

Kirjoittaja on elokuvaohjaaja ja -tuottaja. Tekee fiktioita ja dokumentteja, elokuvaa, teatteria ja kuunnelmaa.

Ei riitä että katsoo. Pitäisi myös nähdä, ymmärtää. Ja se ei ole helppoa. Näkeminen vaatii avoimuutta, aiemman unohtamista, asenteista luopumista, ennakkoluulottomuutta, heittäytymistä. Ja se voi olla hyvin raskasta. Pitäisi luopua niin paljosta nähdäkseen jotain… Katsominen olisi helpompaa! Katsominen ei vaadi kuin nopeaa mielipiteen muodostamista olemassa olevien asenteiden, kokemusten ja ennakkoluulojen pohjalta. Mutta vaikeinta on kyky nähdä asiat niin kuin ne on, eikä niin kuin haluaisi niiden olevan.

Ohjaajan ammattiin olennaisena osana kuuluu katsominen. Ja ennen kaikkea näkeminen. Hänen tulee nähdä mitä haluaa teoksellaan sanoa ja miten välittää se katsojille. Pitää nähdä mitä käsikirjoituksen rivien välissä on. Pitää nähdä tuotannon realiteetit. Täytyy nähdä mitä työryhmällä on tarjottavana. Nähdä miten näyttelijät elävät tilanteessa, luovat kontakteja, näkevät toisensa ja puolustavat hahmojaan. Pitää nähdä millainen kokonaisuus kuvista muodostuu samalla, kun seisoo keskellä kuvien metsää. Pitää nähdä miten leikkausversiot eroavat toisistaan ja mihin palautteen antajat pyrkivät. Pitää edelleen nähdä kenelle teosta on tekemässä ja miten sinne päästään. Kaiken tämän näkemisen voi mokata tyytymällä vain katsomiseen. Katsominen on helppoa. Niin elokuvia tehdessä kuin elämässä ylipäätään.

Katsomaan voi pakottaa, näkemään ei… Miten siis pitää vapaaehtoisesti oma katse terävänä, mutta kuitenkin rentona? Ensimmäisiä asioita, joita elokuvakoulussa meille ohjaajille, kuvaajille, leikkaajille, käsikirjoittajille, ylipäänsä kaikille opiskelijoille opetettiin oli: “Julkisissa kulkuvälineissä istukaa aina siihen tuoliin, josta näkee kaikki muut matkustajat.” Se penkki on yleensä vapaa, koska kaikki muut matkustajat voivat tuijottaa siinä istujaa. Jos siinä joku istuu, hän katselee todennäköisesti vaivautuneena kaikkea muuta kuin muita ihmisiä. Katseiden sattumalta kohdatessa tapahtuu pelästynyt katseen siirto lattiaan. Ohivilistävästä maisemasta saa myös turvaa. Tuolla parhaalla paikalla tulee päin vastoin antaa katseen vaeltaa, nähdä keitä kaikkia meitä on samaan suuntaan liikkumassa. Ihmisiä katsoessa voi halutessaan nähdä paljon enemmän; miten ihminen itseään kannattelee, missä rytmissä hän hengittää, mitä hän haluaa vaatteillaan muille kertoa, mistä hän on tulossa ja minne menossa, millaisen kuplan tai magneetin hän on ympärilleen luonut. Tämän kaiken voi katsomalla todeta, mutta näkemällä voi ymmärtää ”miksi” näin on.

Olen kolmena vuonna ollut mukana Minun elokuvani -tapahtumassa. Sessiossa on ideana, että kuka tahansa voi lähettää omia töitään elokuva-alan ammattilaisten katsottaviksi. Filmeistä saa palautteen, jossa pohditaan mikä filmissä on hyvää ja mihin kannattaa ehkä ensi kerralla kiinnittää huomiota. Kolmena vuonna minulla on ollut oma tuotanto käynnissä juuri tapahtuman aikaan. Olen seissyt “keskellä metsää”, koittanut nähdä tekemääni. Mutta onneksi tapahtuman myötä on tullut mahdollisuus katsoa, ja nähdä, ihmisten ennakkoluulottomia elokuvia pienistä arkisista huomioista suuriin seikkailuihin. On ollut ihanaa huomata, että toisetkin tekijät ovat mielellään istuneet väärinpäin olevalla penkillä, muiden nähtävillä ja muita tarkkaillen. Uppoutuminen toisten elokuvantekijöiden näkemyksellisyyteen on tuonut lisää omaan tekemiseen. Ja katseeni on jälleen hiukan kirkastunut.

Siispä ei riitä, että vain katsoo ihmisiä, tilanteita, elokuvia. Pitää myös nähdä. Ja se ei ole aina helppoa. Mutta vain niin voi oivaltaa jotain uutta.

Lauri Nurkse

Kirjoittaja on helsinkiläinen elokuvaohjaaja, jonka töitä ovat mm. elokuvat Sooloilua ja Veijarit sekä tv-sarjat Uutishuone ja Tappajan näköinen mies. Joulukuussa ilmestyy hänen tuorein ohjaustyönsä, tv-elokuva Inget ljus i tunneln.

Kuvittelisin, että taidemaalareilta tai säveltäjiltä harvemmin kysytään mikä on maailman paras taulu tai sinfonia. Maailman parhaan elokuvan kyselemistä alan tekijöiltä sen sijaan ei paljon kainostella. Ehkä se johtuu jollain tavalla elokuvan asemasta populaaritaiteena. Kun melkein kaikilla vastaantulijoilla on luultavasti jonkinlainen mielipide asiaan, miksei sitä sitten voisi tiedustella asiantuntijoiltakin?

Tietysti voikin, mutta mitä vakavammin elokuvaan suhtautuu, sitä vaikeammaksi vastaaminen käy. Paras millä kriteereillä? Tai jos kysymyksellä ei tarkoitetakaan jotenkin objektiivisesti maailman parasta, vaan enemmänkin henkilökohtaista suosikkia, niin kai vastaus nyt satoja hyviä elokuvia katsoneella ihmisellä vaihtelee päivästä ja mielentilasta toiseen?

Kysymys on niin tyrmäävä, että kevyt vainoharhaisuus alkaa hiipiä mieleen: jospa hämmentäminen on tarkoituksellista? Mitä julkisempi tilanne, sitä useammin mukana on pientä tirkistelyn makua. Haastattelija kokeilee miten vieras reagoi naiivin yksinkertaiseen, luonnetta ja asemaa lokeroivaan kysymykseen. Pommia seuraavan epämukavan hiljaisuuden aikana yleisön ajatukset voi melkein kuulla: “Valitseekohan se jonkun varman klassikon vai riittäisikö rohkeutta heittää pöytään joku nolo pop-suosikki? Eikun sehän on tuollainen vakava tyyppi… sieltä tulee varmaan joku poliittisesti merkittävä nimi. Taitaa heittääkin vitsiksi. Vai onkohan se niitä ärsyttäviä tapauksia, joilla on valmiiksi mietittynä joku filippiiniläinen scifi-kulttiklassikko vuodelta 1959? Sellainen, jota kukaan ei varmasti tunne.”

Jos uskoo kysymyksen maailman parhaasta elokuvasta paljastavan jotain henkilökohtaista, eikö ole periaatteessa aika huono ajatus kysyä sitä juuri asiantuntijoilta? Kriitikon tai elokuvantekijän työhönhän kuuluu kaivaa väsähtäneimmästäkin tekeleestä jotain hyvää ja miettiä alaan liittyviä asioita mahdollisimman ennakkoluulottomasti eikä muodostaa jyrkkiä mielipiteitä mielipiteiden itsensä vuoksi. Voidaanko oikeastaan odottaa, että vastaaja edes itse pitää parhaaksi valitsemastaan elokuvasta? Jos valinnan oletetaan perustuvan laajaan tietämykseen eri teosten historiallisista, taiteellisista ja sosiaalisista ansioista, eikö suoraselkäisyyden ja ammattietiikan nimissä maailman parhaaksi pitäisi valita jokin yleismerkittävä teos – kolahti se sitten itselle tai ei?

Tirkistelyn tarvetta optimistisempi selitys tälle erityisesti elokuva-alan ihmisiä härnäävälle kysymykselle voisi olla yritys kartoittaa kiertoteitse mikä tekee elokuvasta laadukkaan. Siinä missä kuvataiteen ja musiikin kaltaiset klassisemmat taiteet ovat eriytyneet kohtuullisen selkeästi “populaariin ja haastavaan”, vasta hikisesti sata vuotta täyttäneestä elokuvasta tällaisia rajoja on usein paljon vaikeampi erottaa. Selitys tuntuu jollain lailla oikean suuntaiselta, mutta hämäräksi jää vielä ainakin se, mihin tällaista epäsuoraa keskustelutapaa filmien laadun kriteereistä tarvitaan.

Kysymykseenhän on toki oikea vastauskin: Citizen Kane. Tämä jo kuolleen auteurin uusia uria aukonut, mustavalkoinen, toisen maailmansodan tietämillä kuvattu klassikko on aina varma valinta. Itse asiassa niin varma ja kanonisoitu, että jos haluaa säilyttää kasvonsa vakavasti otettavana tekijänä ja nimi käväisee mielessäkään maailman parasta elokuvaa kysyttäessä, on ehkä parempi nielaista pari kertaa ja keksiä äkkiä jotain omaperäisempää.

Jarno Elonen

Kirjoittaja on Suomen Elokuvaohjaajaliiton hallituksen opiskelijajäsen sekä Elokuva- ja lavastustaiteen opiskelijoiden ainejärjestön varapuheenjohtaja.

Kun katson kotona elokuvia televisiosta tai dvd:ltä tai blu-raylta, haluan, että kuvan ja äänen laatu ovat kohdallaan. En kuitenkaan ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut kotiteatterilaitteiden teknisistä ominaisuuksista. En ole kaivannut jättimäistä televisiokuvaa enkä korkealaatuisinta hifi-äänentoistoa. Ehkä se johtuu siitä, että parhaiten mieleen jääneet muistot kotona katsotuista elokuvista ovat tapahtuneet todella vaatimattomissa teknisissä olosuhteissa.

Muistan lapsuudestani mustavalkoisen television, josta näkyi hyvällä tuurilla jopa kaksi kanavaa. Televisiomme oli erikoinen kapistus. Se oli merkkiä Philips niin kuin useat sen ajat telkkarit. Sen puiset kaapinovet voitiin sulkea kun televisiota ei katseltu. Ovet suljettuina se näytti enemmän kaapilta kuin televisiolta.

Siihen aikaan kun televisionkatseluni alkoi vilkastua, televisio oli jo vuosia vanha ja alkoi olla jo aika huonossa kunnossa. Nykyajan dvd-termein kuva näytti letterboksatulta. Jonkin selvittämättömäksi jääneen teknisen vian takia syystä kuva pieneni ja pieneni koko ajan. Ylhäällä ja alhaalla oli mustat palkit, joita piti näkyä vain laajakangaselokuvissa. Palkit ilmestyivät myös kuvan reunoille ja laajenivat vähitellen. Televisiokuva pieneni hitaasti mutta varmasti.

Sain katsoa televisiosta aika paljon kaikenlaista. Vanhempani olivat suvaitsevaisia siinä mielessä. Äitini ajatteli, että televisio on sivistämiseen tarkoitettu kapistus siinä missä sanomalehdet tai kirjat. Hän oli kaverieni vanhempiin verrattuna poikkeuksellisen liberaali siinä asiassa, mutta jälkeen päin ajatellen hän varmaan olikin melko oikeassa. Siihen aikaan – 70-luvun alussa – ei televisiossa mitään erityisen järkyttävää esitetty.

Yksi hurjimmista ja näyttävimmistä lapsena näkemistäni elokuvista oli alkuperäinen King Kong, joka esitettiin televisiossa kun olin ensimmäisellä tai toisella luokalla. Se oli tietenkin jo silloin vanha 1930-luvulla tehty elokuva, mutta silti se tuntui täysin tuoreelta ja uudelta. Siinä oli jotain mitä en tiennyt olevankaan elokuvissa. Jättiläisgorilla, dinosauruksia, kaksitasoisia hävittäjälentokoneita, seikkailua. Mitä muuta sitä kahdeksanvuotias kaipaa. Ja näin sen televisiomme ruudulta, jonka kutistunut kuva oli tuskin iPhonen näyttöä suurempi.

Kun katson nykyajan elokuvien tietokoneella luotuja hirviöitä – ja niitä todellakin riittää – vertaan niitä usein mielessäni vuoden 1933 King Kongiin, eivätkä dinosaurukset tai lohikäärmeet tunnu yhtä elävältä, oli sitten kyseessä miten hienot digiajan 3D-efektit hyvänsä. Jos kerran 1930-luvulla tehdyt efektit ja 1960-luvulla valmistettu rikkinäinen televisio riittivät saamaan aikaan unohtumattomia elämyksiä, en usko että 50-tuumainen 3D-televisio mullistaisi kotiteatterikokemuksiani.

Jussi Huhtala

Kirjoittaja on Episodin toimituspäällikkö.

Kuulen usein ääniä päässäni. Ne joko muistuttavat minua asioista, joita pidän tärkeinä, tai sitten ne ovat lauseita, jotka ovat jääneet ärsyttämään. Ne voivat myös tuoda muistoja hetkistä, jotka olen kokenut merkittäväksi elämäni aikana. Yhtä kaikki ne vaikuttavat työhönikin voimakkaasti.

Olin Artisokka-festivaaleilla eräässä elokuva-aiheisessa paneelissa keskustelemassa viime keväänä. Siellä elokuvaohjaaja Zaida Bergroth puhui työstään ja siitä, miten mitä vaan voi tehdä, kun tekee vaan. Mieleeni on painunut hänen äänensävynsä, kun hän kertoi miten mitä vaan voi leikata yhteen kun LEIKKAA VAAN! Ei pidä pelätä asioita, joita ei ole ennen tehty, koska moni asia voi toimia, vaikkei se olisikaan sääntöjen mukaista. Tämä on ollut omakin mottoni kaikessa mitä on tullut tehtyä, mutta välillä sitä huomaamattaan alkaa epäillä ideoitaan ja pelätä aikaisemmin tekemätöntä ja erilaista tai sellaista, mikä juuri nyt ei ole ”in”. Koko kesän ohjatessani uutta elokuvaani hoin jatkuvasti tätä lausetta mielessäni soveltaen sitä kaikkeen mahdolliseen: Leikkaa vaan, kirjoittaa vaan, kuvaa vaan, ohjaa vaan, näyttelee vaan jne. Mikään ei ole tappavampaa taiteelle kuin pelko uusia ja erilaisia asioita kohtaan. ”Pelkoa päin”, sanoi joku, muistaakseni Jouko Turkka, teatterikouluaikoinani. Nämä lauseet kannustavat minua eteenpäin työtä tehdessäni.

Seuraavasta asiasta olen totaalisen jäävi kirjoittamaan, mutta KIRJOITANPA VAAN! Viime vuonna Jussi-ehdokkuuksia jaettaessa kuulin erään alan ihmisen sanoneen, ettei lastenelokuvia vaan voi huomioida eri kategorioissa. Miten niin ei voi? Tehdäänkö niitä jotenkin toisella tavalla kuin muita elokuvia? Ovatko ne alan ammattilaisten mielestä automaattisesti b-luokan elokuvia, joiden tekijät on heti kättelyssä tuomittu huonommiksi kuin muut? Vai onko niitä niin helppo tehdä, että kuka tahansa voi niitä rustailla iltapuhteinaan? Vastaus kaikkiin edellä oleviin kysymyksiin on EI!

Menneenä kesänä ihailin jälleen kerran elokuvani taiteellisia vastaavia ja näyttelijöitä tinkimättömästä työstä, joka oli täynnä riskin ottoja, mielikuvituksen räiskettä, yrityksen ja erehdyksen kautta eteenpäin meneviä ratkaisuja, rohkeutta tehdä uusia asioita sekä kykyä heittäytyä lapsen maailmaan täysin rinnoin. Jos joku ei tätä älyä ennakkokäsityksien takia arvostaa, se on heidän rajoittuneisuuttaan. Ja muuten, mielestäni Steven Spielbergin paras elokuva on edelleen E.T., ja se on käsittääkseni luokiteltu lastenelokuvaksi.

Peruskoulussa minulla oli kolmannella luokalla himouskovainen opettaja, joka opetti joka tunnilla tavalla tai toisella uskontoa. Se aika herätti minussa paljon ahdistusta maailmanloppupuheineen. Mutta on sieltä jäänyt hyviäkin ääniä päähäni. Lausuimme kuorossa kiitoksen menneestä päivästä aina koulun päätyttyä. ”Kiitos tästä päivästä”, huusimme yhteen ääneen, minkä jälkeen ryntäsimme ulos luokasta. Se oli mielestäni hieno hetki. Tuntui hyvältä kiittää asioista, joita oli päivän aikana tapahtunut, vaikkei kaikki aina olisi ollutkaan niin helppoa. Siitä on jäänyt minulle tapa aina töiden jälkeen sanoa ryhmälle ”Kiitos päivästä!”. On etuoikeus saada tehdä tätä työtä. Kaikesta ja kaikilta voi oppia uusia asioita, jos pitää mielensä avoimena.

Sillä, mitä sanomme lähimmäisillemme, on paljon merkitystä. Sanat voivat sekä kannustaa että lannistaa, raivostuttaa tai tehdä onnelliseksi, mutta ehdottomasti kaikki sanat saavat ajattelemaan omaa suhdetta niiden mukanaan tuomiin ajatuksiin. Siksi kannattaa kommunikoida ihmisten kanssa. Siitä on aina hyötyä!

Mari Rantasila

Kirjoittaja on ohjaaja, näyttelijä ja muusikko. Valmistunut teatteritaiteen maisteriksi 1987 Teatterikorkeakoulusta, näytellyt n. 40 tv-elokuvassa/filmissä, levyttänyt 8 omaa albumia, ohjannut 4 elokuvaa, joista vuonna 2008 ensi-illassa ollut Risto Räppääjä oli hänen esikoispitkänsä. Siitä tuli vuoden menestynein elokuva. Risto Räppääjä ja polkupyörävaras oli myös ollut yleisösuosikki. Kolmas Risto Räppääjä ilmestyy helmikuussa 2012.

En liene ainoa jolle kesä, varsinkin maalla vietettynä, on vapaan assosiaation ja ajatusleikkien luvattua aikaa. Luonnon helmassa, kaupallisen ja digitaalisen häirinnän ulottumattomissa, mieli alkaa kulkea ennalta arvaamattomia polkuja.

Olen viettänyt tämän kesän Perämeren autereessa, Hailuoto-nimisessä saaressa, viimeistellen seuraavan elokuvani käsikirjoitusta. Elokuva kertoo nuorehkosta transseksuaalista naisesta, joka koettaa saada osakseen edes ripauksen rakkautta ja ymmärrystä löytääkseen tiensä ulos ennakkoluulojen ja hyväksikäytön sokkeloista.

Aihe on vaikea. Kirjoitustyö vaatii poikkeuksellista tarkkuutta. Välillä on irrotettava katse tietokoneen ruudusta ja kohdistettava se hetkeksi johonkin elävään, todelliseen. Eläinten tarkkailu on tähän tarkoitukseen mitä mainiointa puuhaa.

Kylässämme on lehmiä, lampaita, hevosia. On kanoja ja kukkoja, kissoja ja koiria, luontoeläimistä puhumattakaan. Sitten ovat vuohet. Minusta riippumattomista syistä pihapiirissämme käyskentelee nykyään kesäisin kaksi kuttua, nimeltään Teela ja Ferrari.

Vuohessa on erityinen ominaisuus. Kun sitä katsoo pitkään silmiin, tulee miltei häiritsevän voimakas tunne, että sillä on asiaa. Jossain vaiheessa kesää, kirjoitusprosessin ollessa intensiivisimmillään, minusta alkoi tuntua, että Ferrari kehotti minua katseellaan katsomaan erään elokuvan, joka oli eksynyt lukuisten kirjojen ja dvd:iden joukossa mukaani maalle. Puhun Robert Bressonin elokuvasta Balthazar, jonka olin nähnyt viimeksi 80-luvun lopulla elokuva-arkistossa. Elokuvan päähenkilö on aasi.

Minä katsoin.

Elokuva kertoo Pyreneillä sijaitsevan ranskalaiskylän elämästä 60-luvulla. Ajat ovat muuttumassa. Nelijalkaiset menopelit vaihtuvat Rätti-Sitikoihin, transistoriradio on uusinta huutoa. Näennäisesti tarinan ytimessä ovat kylän asukkaiden väliset intrigit, heitä piinaava ylpeys, kateus, ahneus ja häpeä. Elokuvan nimikkoaasi, Balthazar, on viaton sivustakatsoja, joka jokaisen uuden omistajansa myötä saa tuta ihmislajin typeryyden uudelleen nahoissaan.

Kohtaus kohtaukselta, kuva kuvalta Balthazarin läsnäolo kasvaa katsojan silmissä. Paljastaen mitä? En osaa tarjota elokuvasta kaikenkattavaa selitystä. Mutta tuntuu kuin tarinan kyläläiset kieltäytyisivät näkemästä keskuudessaan elävän itseään näennäisesti alempiarvoisen olennon moraalista arvoa: kykyä samanaikaisesti kantaa taakkansa ja kuunnella omaa sisäistä ääntään. Olla se miksi on luotu. Kieltämällä poloisen aasin oikeuden arvokkaaseen elämään kyläläiset kieltävät omankin arvonsa.

Balthazar lienee vahvimpia ja varhaisimpia elokuvia eläinten oikeuksien puolesta. Kyse on kuitenkin enemmästä kuin eettis-ekologisesta puheenvuorosta tai Kristus-allegoriasta, jollaisena elokuva on myös nähty.

Hyvä elokuva, väitetään, on teemaltaan selkeä. Todella hyvä elokuva, uskaltaisin väittää, pakenee kuitenkin sanoja jääden osittain selittämättömäksi.

Katsottuani elokuvan palasin käsikirjoitukseni pariin. Jatkoin päähenkilöni mukana hänen sisäistä maanpakoaan 2010-luvun Suomessa. Balthazar ei kuitenkaan päästänyt irti minusta. Selittämättömällä tavalla se oli hiipinyt omaan elokuvaani.

Älkää käsittäkö väärin. En halua sortua vertaamaan itseäni Robert Bressoniin. En myöskään halua rinnastaa päähenkilöäni kaltoin kohdeltuun juhtaan. Silti en voinut olla tuntematta, että Balthazarin ja oman päähenkilöni välillä vallitsi hiuksenhieno yhteys.

On yksilöitä, joiden on elettävä koko elämänsä itseään ’oikeampien’ ja ’parempien’ armoilla. Pakolaisen tai vaikkapa psyykkisesti sairaan ongelma ei ole se, mitä hän on ja tuntee, vaan se, miten ympäristö projisoi häneen omat pyyteensä ja pelkonsa. Hänellä ei ole juurikaan mahdollisuutta valita. Transsukupuolisuus ei ole sekään valinta, vaikka moni niin luuleekin. Se on jotain miksi synnytään, mitä ei voi muuttaa itsessään vaikka haluaisi. Elokuvan Crying Game kuuluisin sanoin: ”It’s in my nature. I can’t help it.”

Päähenkilöni on onnekseen armeliaammassa asemassa kuin Bressonin Balthazar. Hän löytää hyväksynnän ja rakkauden lähempää kuin on tajunnut sitä edes odottaa: omasta teini-ikäisestä tyttärestään. Se mitä etsii kaukaa löytyy usein lähempää kuin on uskaltanut edes toivoa. Mutta mitä tahansa päähenkilöni tekeekin, hän on aina osittain muiden armoilla, tavalla jota meidän ’normaalien’ on mahdoton tajuta.

Pari päivää sen jälkeen kun olin saanut uuden käsikirjoitusversion valmiiksi kuljin yöllä ohitse vuohiaitauksen. Huomasin tallin hämärässä oviaukossa tutun intensiivisen silmäparin.

Jäin katsomaan Ferraria. Kiitin leffavinkistä. Ferrari, tapansa mukaan, tuijotti eleettömänä takaisin. Poistuin aitaukselta kohottuneen tunteen vallassa.

Simo Halinen

Kirjoittaja on helsinkiläinen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Hän on ohjannut mm. elokuvat ja tv-sarjat ‘Minerva’, ‘Cyclomania’, ‘Hokkasen näköinen nainen’ sekä ‘Kultainen noutaja’. Häneltä on ilmestynyt kaksi romaania, ‘Idänsydänsimpukka’ sekä ‘Lemmenomenia’.

1. Sinut on vastikään valittu Suomen Elokuvaohjaajaliiton (SELO) puheenjohtajaksi. Mitä se merkitsee?
Yritän osaltani auttaa suomalaisen elokuvan ja elokuvakulttuurin vahvistumista. SELO:n tehtävänä on suomalaisten ohjaajien asioiden edistäminen.

2. Miksi elokuvaohjaajien etua pitäisi ajaa?
Ohjaaja on elokuvan keskeinen tekijä, katsojan edustaja. Ohjaajan täytyy pitää huolta katsojasta, antaa jotakin ja kunnioittaa häntä. Sisältö on tärkeää, ja juuri ohjaajat ovat vastuussa elokuvien sisällöistä.

3. Miksi Suomessa ylipäänsä pitäisi olla omaa elokuvaa?
Kysymys on arvoista. Yleensä vain suomalaiset kertovat tarinoita suomalaisista. Ilman veikkausvoittovaroista jaettavaa tukea Suomessa tuskin olisi omaa elokuvaa. Tilanne on hyvin samanlainen monissa muissakin Euroopan maissa ja pienillä kielialueilla. Suomalaiset kuitenkin käyvät aika paljon katsomassa kotimaista elokuvaa.

4. Onko suomalainen elokuva viihdettä vai taidetta?
Suomalaiset elokuvat ovat, kuten yleensäkin elokuvat, hyvin monimuotoisia. Monimuotoisuus on hyväksi. En oikein osaa erottaa toisistaan viihdettä ja taidetta.

5. Pitääkö myös viihde-elokuvia tukea?
Kulttuuria kannattaa tukea. Kaikki elokuvat ovat kulttuuria. Suomen elokuvasäätiön tehtäväksi on ymmärtääkseni annettu edistää suomalaista elokuvataidetta. Maataloustukiaiset ja yritystuet taitavat olla mennyttä maailmaa, mutta kyllä myös menestyvää ja katsojansa tavoittavaa elokuvaa kannattaa tukea.

6. Miten uusi halitus suhtautuu elokuvaan?
Toivottavasti myönteisesti. Ainakin nykyinen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ja puolustusministeri Stefan Wallin ovat osoittaneet kiinnostustaan elokuvaa kohtaan. Uskon että olemme turvallisissa käsissä. Kulttuuria puolustetaan.

7. Minkälaisia elokuvia käyt itse katsomassa?
Laidasta laitaan. Kunhan kangas on iso ja ääni kuuluu kunnolla.

8. Mitä näit viimeksi?
Sodankylän festivaaleilla Federico Fellinin restauroidun mestariteoksen La dolce vita sekä Zaida Berghrothin ajatuksia herättävän Hyvä poika -elokuvan.

9. Montako elokuvaa olet tehnyt? Millainen on seuraava elokuvasi?
Seuraava, seitsemäs elokuvani tulee ensi iltaan tammi–helmikuussa. Olen kirjoittanut sen Mikko Koukin ja Nina Revon kanssa. Elokuvaa vasta leikataan kasaan, mutta uskon, että siitä tulee erittäin hyvä.

10. Mistä se kertoo?
Aiheena on Rakkaus.

Aku Louhimies

Kirjoittaja on ohjannut elokuvat Levottomat, Kuutamolla, Paha maa, Valkoinen kaupunki, Riisuttu mies ja Käsky. Lisäksi hän on ohjannut tv-sarjoja Isänmaan toivot ja Irtiottoja. Hänen seuraavat elokuvansa ovat Naked Harbour ja Sarasvatin hiekat. Valittu juuri Suomen elokuvaohjaajien liiton puheenjohtajaksi.

Ruotsalainen elokuvantekijä Jan Troell on kiteyttänyt kaiken oleellisen dokumenttielokuvasta ilmoittamalla että se on yhdistelmä totuutta ja runoutta. Kirjallisuuden alalla lyriikka on harvoin bestseller-listojen kärjessä, mutta toisaalta runous on kirjallisen ilmaisun kovinta ydintä. Lyriikka ei vanhene toisin kuin romaanikirjallisuus, joka menettää nopeasti tuoreutensa.

Vuosi 2010 oli kotimaisten elokuvien katsojalukujen jytky, jonka kärkeen mahtui myös huikean kassamenestyksen tehneitä runoja totuudesta: Reindeerspotting, Miesten vuoro ja Vesku saivat suomalaiset elokuvateattereihin. Menestykset luovat uskoa siihen, että vahvat tarinat löytävät yleisönsä.

Dokumenttia on oltu hautaamassa monessa käänteessä, sitä on pidetty liian pienen yleisön taidehiippailuna. Multipleksien mullistaessa teatterikentän ajateltiin, että nyt voi kirjoittaa nekrologin kotimaiselle dokumenttielokuvalle. Lopulta kävi toisin kuin oli pelätty, sillä multiplekseistä vapautui aina valkokankaita, joissa oli dokumenttielokuvan mentävä rako. Kyse oli esityspaikoista, johon suuria kustannuksia vaatinut fiktio ei uskaltanut mennä pelätessään ulkomaisten suurleffojen jyräävän päälle.

Nyt on taas muutoksen aika: perinteinen 35-millin kopio jää kovaa vauhtia menneisyyteen. Kun maaseudulle voi levittää kustannuksiltaan kohtuullisia digikopiota, on käynyt niin, että aikaisemmin vain art house -teattereiden ohjelmistona pidetty dokumenttielokuva lentääkin yllättäen hienon, pitkän kaaren läpi Suomen. Uskaltauduin hyppäämään tuottajan saappaisiin Elina Kivihalmeen elokuvassa Tuntematon emäntä, enkä pettynyt. Mummot muistelevat sotavuosia edelleen suomalaisissa elokuvateattereissa, valkokankaita on ollut jo yli sata ja katsojaodotukset ovat toteutuneet kaksinkertaisina. Tuotantoa aloittaessamme ei meillä ollut selkeää tietoa siitä, kuinka nopea muutos teatterikentässä tulee olemaan. Oli vain elokuva, joka oli pakko tehdä, niin sanoi sydän.

Elokuvista tehdään sekä digikopioita että vanhoja kolmevitosia, sillä kaikki teatterit eivät vielä ole digitalisoituneita. Kahden formaatin vaatimus on lisäkustannus, jota ei voi välttää. Uusin pelon aihe on vpf-maksu, Virtual Print Fee. Sillä isot ulkomaiset studiot keräävät teattereiden digitalisoinnista aiheutuvat kulut kentältä.

Suomessa Hollywoodin tuotantotalot tekevät sopimuksen vain yhden ison ketjun – Finnkinon – kanssa, ja maksu kerätään ulkomaisen leasing-yhtiön avulla. Numerolottoa arvotaan jonnekin 500–1 000 euron väliin. Tuleeko maksu olemaan valkokangaskohtainen vai kopiokohtainen? Mitä elokuvia pieni teatterinomistaja tämän jälkeen saa näytettäväkseen? Saako SES:ltä levitystuen lisäksi myös tukea, jolla saa maksettua vpf-kustannukset? Vpf-maksu on tällä hetkellä mörkö, joka ahdistaa elokuvantekijää. Pahimmin vpf osuisi juuri art house-elokuvaan, jonka katsojamäärät ovat 10 000–15 000 paikkeilla. Silloin jäisi moni hieno fiktio ja dokkari vaille teatterilevitystä.

Dokkaristit nukkuvat levottomasti: ensin alkoi Yleisradio karsia rankasti yhteistuotantojärjestelmäänsä. YLE on ollut tähän asti kansainvälistä huippulaatua edustavan pitkän dokumenttielokuvamme mahdollistaja. Nyt ajatukset pyörivät virtual print feessä: lyökö se viimeisen naulan arkkuun? Elokuvantekijä on kertoja yleismaailmallisella tarinoiden torilla. Työhön häntä riivaa kutsumus, hullu usko siihen, että juuri tämä elokuva pitää saada tehtyä. Yhdessä yleisön kanssa jaettu maailma muodostaa yhteisöllisen kokemuksen, jonka äärellä ihminen ymmärtää sekä itseään että lähimmäistään. Yhtäkkiä yksi pieni elokuva on kokonainen universumi, ja siihen maailmankaikkeuteen katsoja haluaa uppoutua. Yksityinen avautuu yleiseksi. Tähän me elokuvantekijät uskomme, se laittaa meidät tekemään, vaikka vakaumuksessa ei olisi mitään järkeä.

Kauhukuvien seassa elokuvantekijä laittaa lopulta silmät kiinni ja toivoo asioiden järjestyvän.

Taru Mäkelä

Kirjoittaja on elokuvaohjaaja ja -tuottaja. Tekee fiktioita ja dokumentteja, elokuvaa, teatteria ja kuunnelmaa.

Kolme vuotta sitten Yhdysvaltain elokuva-akatemia AMPAS heitti kissan pöydälle ja ilmoitti tuplaavansa ehdokkaiden määrän parhaan elokuvan kategoriassa. Viiteen ehdokkaaseen oli ehtinyt jo hyvin tottua kun käytäntöä oli pidetty yllä kuusi vuosikymmentä. Nyt akatemia yllättää jälleen ja kertoo, että ehdokkaita voi jatkossa olla ennalta määrittelemätön luku, mutta kuitenkin vähintään viisi ja maksimissaan kymmenen. Ehtona on ainoastaan se, että ensimmäisellä äänestyskierroksella vähintään 5 % äänestäjistä ovat pitäneet elokuvaa vuoden parhaana. Samalla akatemia tavallaan paljastaa äänten menevän tasaisemmin kuin moni uskookaan. Tuskin he luottaisivat tuohon viiteenkään prosenttiin jos esimerkiksi neljä elokuvaa haalisi 97 % kaikista ykkössijoista. Kuitenkin loppuvaiheessa parhaan elokuvan pystistä oikeasti taistelee ehkä kolme tai neljä elokuvaa, kaikki muut ehdokkaat ovat täytettä vaikka niitä olisi sata. Käytännössä todelliset saumat voittoon on vain niillä elokuvilla, jotka ovat ehdolla myös ohjauksesta, tai ainakin leikkauksesta.

Kymmenen ehdokkaan systeemi ehti siis elämään peräti kaksi vuotta, mutta mielestäni muutos on tervetullut. Kun tarkkaillaan kahden edellisen vuoden ehdokkaita, on vaikea kuvitella esimerkiksi Elämä pelissä (The Blind Side) -draaman saaneen viittä prosenttia ykkösäänistä ja ehkä Sandra Bullock ei olisi täten edes voittanut naispääosapystiä. Elokuvaehdokkuus kun toimi hänellekin hienoisena vetojuhtana. Oscarin voittaa lopulta se kenellä on takanaan tehokkain PR-koneisto. Sandran ei siis tarvitse vaihtaa manageriaan vielä.

Oscareita on viime vuosina jaettu rohkeammille elokuville vaikka viime vuonna Kuninkaan puhe palkittiinkin selkeästi arvostetumman The Social Networkin sijaan. Oscarit eivät puhu kriitikoiden kieltä, mutta eivät ole myöskään kansan asialla. Mitä sitten? Oscar-pystit ovat studioille merkittävää meriittiä, sen voittaminen tietää rahaa, ja paljon sitä. Mainettakin voitot niittävät, mutta se on toissijaista. Jos Oscar myönnettäisiin oikeasti vuoden parhaalle elokuvalle, tulisi äänestysprosessia muuttaa radikaalisti. Rehellisempi voittaja löytyisi ehkä siten, että lopputulokseen vaikuttaisivat akatemian (eli elokuvantekijöiden) äänet, yleisön äänet sekä puolueettomien kritiikoiden äänet – kaikkia kuultaisiin tasapuolisesti. Tietenkään ensimmäisellä kierroksella kansaa ei saisi kuunnella. Olisimmeko valmiita näkemään esimerkiksi Twilightin parhaan elokuvan ehdokkaana?

Twilightin kaltaiset elokuvat varmasti nostaisivat Oscar-gaalan katsojalukuja, mitkä näyttävät laskevan vuosi vuodelta kun yleisö on kiinnostuneempi Amerikan talenteista ja tanssivista julkkiksista enemmän kuin elokuvista, joita kukaan ei ole nähnyt. Jos kansa ei kerran saa päättää vaan ratkaisu tehdään näiden kuudentuhannen ihmisen kesken, olisiko parhaan elokuvan kategoria syytä nimetä uudelleen? ”Leffa, josta ME pidimme eniten” voisi olla rehellisempi nimitys. Ei monikaan pidä Kuninkaan puhetta viime vuoden parhaana elokuvana, sanoi akatemia mitä tahansa.

Uskoisin tällä uudella systeemillä löytyvän seitsemän tai kahdeksan ehdokasta, mutta ei kymmentä. Mikään vuosi ei ole niin tasainen, ettei selviä ennakkosuosikkeja olisi. Viime vuonnakin Kuninkaan puhe, Inception ja The Social Network saivat yhteensä varmaan yli puolet kaikista ykkössijoista. Tosin kymmentä elokuvaa ensi vuodelle ei olisi vaikeaa löytää kun mm. akatemian kestosuosikit Terrence Malick, Steven Spielberg, Martin Scorsese, David Fincher, Stephen Daldry, Clint Eastwood, Alexander Payne, Jason Reitman ja Roman Polanski ovat kaikki julkaisemassa uusimpia teoksiaan. Kukaan ei kuitenkaan voi tietää kuinka tässä käy (ainakin veikkaaminen vaikeutuu), ja että palaako akatemia takaisin kymmenen ehdokkaan järjestelmään jo heti seuraavana vuonna.

Loppuun vielä erittäin varhainen veikkaus parhaan elokuvan ehdokkaista, nimetään niitä nyt sitten vaikka kahdeksan. Näille saa nauraa tammikuussa: The Artist (Michael Hazanavicius), Carnage (Roman Polanski), Hugo Cabret (Martin Scorsese), Ides of March (George Clooney), J. Edgar (Clint Eastwood), Midnight in Paris (Woody Allen), The Tree of Life (Terrence Malick), War Horse (Steven Spielberg).

Tero Heikkinen

Kirjoittaja on Episodin vakituinen avustaja ja Oscar-asiantuntija.