Disney-klassikot järjestykseen 1: Kun lehmät eivät lennä

Kun tuli luvattua, niin pakkohan toimeen on tarttua. Tästä alkaa Disney-klassikoiden asettaminen henkilökohtaiseen tärkeysjärjestykseen.

Jostain on aloitettava. Vaikka fanittaminen voi olla ehdotonta, on muutama animaatio, joista Disney-taika ei itselleni välity. Kuten Lehmäjengi.

Disney-studio on selvinnyt monesta kiipelistä. Jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä oli taloudellinen riski, joka kuitenkin kannatti. Vuosien varrella on aina ilmestynyt hittejä, jotka ovat pelastaneet yrityksen floppien ja ylenpalttisten tuotantokustannusten jälkeen tai kun rahaa oli uponnut konsernin johonkin muuhun toimintaan.

1970-luvulla studion animaatioita pidettiin jo menneen talven lumina. Mutta niin vain Disney onnistui tekemään paluun, renesanssin, ja porskutti jälleen alan ykkösenä pari vuosikymmentä.

2000-luvun alussa näytti kuitenkin huonolta. Tietokoneet mullistivat maailmaa, ja alalle tuli uusia, nopealiikkeisiä tekijöitä kuten Pixar – ja muutkin studiot alkoivat toden teolla haastaa Disneyn omilla animaatioillaan.

Kun yleisökin tuntui kääntävän selkänsä, Disney ilmoitti Lehmäjengin jäävän vuonna 1923 aloittaneen animaatioyksikön viimeiseksi perinteiseksi animaatioelokuvaksi yhtiön keskittyessä jatkossa tietokonetuotantoihin. On vaikea kuvitella, ettei moinen päätös vaikuttaisi tuotantoon, joka muutenkin oli kituuttanut vuosia tarinan hakiessa muotoaan mitä erilaisimpina versioina. Se näkyy myös lopputuloksessa.

Ohjaajiksi valikoituivat lähinnä animaattorina kunnostautunut Will Finn ja käsikirjoittaja John Stanford. He antoivat paljon vastuuta animaatiotiimille, ja ilmeisesti tarina muokkautui paljolti kuvakäsikirjoitusmuodossa porukan ideoidessa kohtauksia. Tuotanto-ohjauksen välinpitämättömyys näkyy animaatiokonkareiden osoittaessa kunnioitusta arvostamilleen taiteilijalegendoille.

Varsinkin tausta-animaatio on suorastaan lumoavan kaunista, kun ammattilaiset ovat saaneet näyttää kykynsä. Muuten elokuva huokuu jo 60-luvulla vanhentunutta tyylittelyä, ja se tuntuu koostuvan klassisten Looney Tunes ja Silly Symphonies -lyhytelokuvien sketseistä ylilyönteineen ja absurdeine käänteineen. Siinä ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta äkkikäänteisten lyhäreiden rytmi ei toimi kokopitkässä elokuvassa – varsinkin kun se muutenkin kärsii ADHD:sta jatkuvine irrallisine toimintakohtauksineen. Mikä vielä pahempaa, tekijätiimiä taatusti vaivannut työmoraalivaje ja ahdistus lyö läpi lopputuloksesta.

Työkaverini pottuilivat minulle aikoinaan, kun mainitsin arviossani, ettei päähenkilölehmien kemia toimi. Kemia on kuitenkin animaatioissa yhtä tärkeää kuin näytelmäelokuvissa – eikä se riipu samalla tavalla näyttelijöiden yhteensopivuudesta, vaan tavasta, jolla ohjaajat, käsikirjoittajat ja animaattorit yhdessä luovat viivoista ja väreistä koostuvista hahmoista eläviä olentoja. Lehmäjengin ongelma ei ole siinä, että päähenkilöt ovat lehmiä – vaikka jos elokuvasta olisi välitetty vähän enemmän, tuotantotaso olisi ehkä halunnut siihen hieman vetävämmät ja helpommin tuotteistettavat sankarittaret – vaan siinä, että pakollisista yhteisen sävelen löytymisistä huolimatta elokuvan sävy on ahdistunut ja suorastaan ilkeä.

Uusintakatselulla tuli pohdittua kuvastiko elokuvan menneen maailman paratiisin puolustaminen tuotantotiimin mielialoja. Ehkä se on jo ylianalysointia, mutta kertoo jotain elokuvasta, kun sellaista pohtii ennemmin kuin vähääkään välittää päähenkilöiden ponnisteluista.

Lehmäjengissä on valopilkkunsa: sinänsä pohjustamattomaksi jäävä konna on viehättävän absurdi ja hänen erikoistaitoonsa liittyvät jaksot ihastuttavan psykedeelisiä, ja muutama vitsi naurattaa. Silti se on minulle jotain hyvin epädisneymäistä: pahan mielen elokuva.

Lehmäjengi (Home on the Range)
2004
Disney-klassikko #45
Katselukertojen määrä: 2
Erityistä: Viimeinen Disney-elokuva, joka on julkaistu kotiteattereihin videokasetilla.

Aiheet: