Disney-klassikot järjestykseen 13: Walt Disneyn suuri unelma

Fantasia sai alkunsa halusta kohentaa Mikki Hiiren hiipuvaa suosiota. Walt Disneyn halu tulla luetuksi suurten taiteilijoiden joukkoon puolestaan paisutti siitä enemmän hyvää tarkoittavan kuin toimivan spektaakkelin.

9.4.2017 15:02

Noidan oppipoikaa suunnitellessaan Walt Disney tutustui kuuluisaan kapelimestariin, Leopold Stokowskiin, joka suostui jopa johtamaan orkesteriaan lyhäriä varten ilman maksua. Mutta kun Disney innostui jostain, hänessä yhdistyi maaninen draivi ja pikkutarkka perfektionismi. Pian lyhytanimaation orkesteroinnin kulut olivat kohonneet sellaisiksi, että tuntui järkevämmältä tehdä saman tien kokopitkä elokuva.

Eikä mikä tahansa elokuva! Fantasiasta kehittyi suureellinen teos, joka kiertäisi teattereissa loputtomiin, kun sen osasia vaihdettaisiin yhä uusiin vastaaviin klassisen musiikin kuvituksiin. Lisäksi sen stereofoninen Fantasound mullistaisi elokuvien äänimaailman niin, että teattereiden olisi korvattava tuolloin valkokankaan takana sijaitsevat yksittäiset kaiuttimensa ihan uusilla äänijärjestelmillä.

Ei ole vaikea ymmärtää, ettei toisen maailmansodan syttyminen ollut ainut syy sille, että Fantasialta kesti ikuisuuden päästä edes omilleen.

Philadelphian sinfoniaorkesteri esitellään Johann Sebastian Bachin Toccata ja fuuga -teoksen myötä, kun soitinryhmiä esitellään värien ja päällekkäisten kuvien kanssa lähes abstraktisti. Sitä seuraa Pjotr Tšaikovskin Pähkinänsärkijä, jossa vuodenaikakeijut, eläimet, sienet ja siemenet esittivät sen osia kuten Lumihiutaleiden tanssi, Venäläinen tanssi, Arabialainen tanssi, Kiinalainen tanssi ja Makeishaltijattaren tanssi. Sen yksittäiset tanssit ovat hauskoja ja visuaalisessa upeudessaan häkellyttäviä – on uskomatonta, että keijujen leikkiminen veden ja valon kanssa on tehty käsin. Silti pitkän osion päättyessä on jo ehtinyt unohtaa miten se alkoi.

Seuraavaksi on vuorossa koko hoidon käynnistänyt, Paul Dukasin Noidan oppipoika -musiikkiin työstetty Mikki Hiiri -klassikko, joka onneksi muistuttaa, että musiikkikriitikko ja säveltäjä Deems Taylorin välispiikeistä huolimatta Fantasia on kaikista korkealentoisista puheista huolimatta pohjimmiltaan Disney-elokuva.

Nykyään voi tuntua oudolta, että Disneyn symboliksi noussut Mikki Hiiri olisi tarvinnut buustausta suosiorintamalla. Ehkä siis Fantasian alkuperäinen tarkoitus on toiminut!

Igor Stravinskin Kevätuhrin tahteihin tehty kuvaus maapallon ja alkeellisen elämän väkivaltaisesta synnystä osoittaa jälleen kerran, mihin Disneyn animaatiot ylsivät, kun heille annettiin vapaat kädet ja kunnon budjetti. Tietokoneanimaatio on vasta pääsemässä siihen, mitä tuolloin tehtiin käsin animoidulla vedellä, tulella, laavalla, ja savulla. On myös mielenkiintoista nähdä, mistä loputtomiin toistettu tarina dinosaurusten taivalluksesta luonnonmullistusten tieltä sai alkunsa.

Koska kaikkeen korkeakulttuuriin liittyy väliaika, on sellainen myös Fantasiassa. Sen ohella orkesteli pitää pienet jamit ja esitellään ääniraita. Parituntisen noloin hetki koittaa, kun Ludwig van Beethovenin Pastoraalisinfonia taustoittaa melko infantiilia näkemystä antiikin pidoista. Sekalainen seurakunta mytologisia hahmoja tarueläimistä jumalolentoihin. Ne viettävät yhden kauniin, joskin hirmumyrskyyn päättyvän päivän kirmaillen ja pareja muodostaen tavalla, joka yhdistää kaunista kuvastoa ja käsi/naama-ajatusmaailmaa.

Tästä osiosta poistettiin 1960-luvulla rasistisin stereotypioin kuvattuja mustaihoisia kentaurikaunottaria. Sinänsä hieman tekopyhää, että vastaavaa älämölöä ei ole nostettu Pähkinänsärkijä-osion tanssijoista. Yhtä lailla ne hyödyntävät aikansa stereotypisiä mielikuvia muista kansalaisuuksista.

Onneksi heti perään seuraa elokuvan toinen huippuhetki Noidan oppipojan ohella. Amilcare Ponchiellin Tuntien tanssi oopperasta La Gioconda saa esittäjikseen erikoisia balettitähtiä: strutseja, virtahepoja, norsuja ja krokotiileja. Huikean hauskasti animoitu osio hyödyntää animaation kyvyn kääntää asioita päälaelleen ja leikitellä kevyt/raskas-vastakkainasetteluilla ja elastisten olentojen vitsikkäillä venymisillä.

Loppuun tuo dramatiikkaa Modest Musorgskin Yö autiolla vuorella, jonka sävelin Chernabog-demoni kutsuu pirullisia alamaisiaan viihdyttämään itseään vain joutuakseen Franz Schubertin Ave Marian myötä vetäytymään takaisin pimeään piiloonsa. Siinä on hienoa kuljetusta musiikkimateriaalista toiseen, jota olisi halunnut nähdä enemmänkin.

Fantasia on malliesimerkki siitä, mihin Disney-tallin animaattorit parhaimmillaan pystyivät. Valitettavasti jopa sen yksittäiset osiot ovat ennemmin kooste hienoja hetkiä kuin vaikuttavia kokonaisuuksia. Tämä tietysti välittyy toisessa potenssissa koko elokuvaan, jonka suurta viihdyttävyyttä katkovat haudanvakavat saarnat siitä, kuinka tämä ei ole hauskaa, tämä on taidetta. Siitä on myös osoituksena, että Fantasiassa on yhdessä paketissa enemmän paljaita rintoja kuin yhteensä koko muussa Disney-tuotannossa kautta aikojen sen jälkeen.

On hieman ironista, että Walt Disney halusi tehdä suureellisen elokuvan, joka osoittaisi animaation mahdollisuudet vakavasti otettavana taidemuotona. Hänhän oli käytännössä Lumikilla sekä Pinocchiolla sen jo tehnyt. Ja on tietysti aivan varmaa, että Fantasia olisi ollut paljon parempi, jos siinä olisi käytetty Disneyn suunnitelmien mukaan myös Jean Sibeliuksen musiikkia.

Fantasia
1940
Disney-klassikko #3
Katselukertojen määrä: 6
Erityistä: Käännöskukkasista nauttiville mainittakoon, että Ponchiellin kappale oli joissakin yhteydessä ”käännetty” englanninkielisestä Dance of the Hours -nimestä muotoon Hourien tanssi.

Lisää luettavaa