Disney-klassikot järjestykseen 6: Sotaisa sekasotku

Disney-studioiden 41. animaatioklassikko lähti liikkeelle hyvin tarkoitusperin. Atlantis – kadonnut kaupunki oli studion ensimmäinen tieteisseikkailu, jonka lähtökohdaksi se otti kuitenkin Jules Vernen kertomukset, erityisesti Matka maan keskipisteeseen. Myös aikaisempaan musikaaliperintöön haluttiin ottaa etäisyyttä. Tutuilta poluilta astuminen johti kuitenkin suolla tarpomiseen.

Kuten jo aikaisemmissa kolumneissa olen maininnut, vuosituhannen vaihde oli Disney-tallille melkoista uuden – ja itsensä – etsimistä. 1980-luvun puolivälin jälkeisen uudelleen tulemisen eväät oli kymmenen vuotta myöhemmin pitkälti käytetty. Studio sai kilpailla uusien tulokkaiden uudella tekniikalla toteutettujen hittien kanssa. Itse asiassa 2D-piirrosanimaatiota ja 3D-tietokonemallinnusta yhdistelevä Atlantis – kadonnut kaupunki saapui teattereihin DreamWorksin kokonaan tietokoneilla animoidun Shrekin vanavedessä.

Tässä yhteydessä on kehuttava, että vaikka eri elementit erottuvat – ja erottuivat jo silloin – tietokoneella toteutetut laitteet ovat uskomattoman hienoja. Lisäksi tekijät ovat selvästi nähneet ylimääräistä vaivaa, jotta eri tekniikat sujahtaisivat samassa kuvassa sulavasti yhteen.

Taustatekijöiden suhteen ei olisi pitänyt olla valittamista: muun muassa hienosta Kaunottaresta ja hirviöstä vastannut ohjaaja-tuottaja-tiimi Gary Trousdale, Kirk Wise ja Don Hahn olivat jälleen puikoissa. Koska elokuvaan ei haluttu hahmojen esittämiä, tapahtumia edistäviä lauluja, klassisen seikkailuelokuvamusiikin säveltäjäksi kutsuttiin James Newton Howard. Lisäksi animaatio, varsinkin hahmojen osalta, perustui etenkin tunnelmallisilla Hellboy-sarjakuvillaan maineeseen nousseen Mike Mignolan orgaanisen kulmikkaaseen piirrostaiteeseen.

Isoin ongelma on Tab Murphyn toimintaa, sotaisuutta ja väkivaltaa korostava käsikirjoitus, jota ei uskoisi paljon paremman Notre Damen kellonsoittajan kirjoittajan käsialaksi. Atlantis – kadonnut kaupunki -elokuvan jälkeen ei ihmettele, että Murphy on 2010-luvulla erikoistunut supersankarianimaatioiden käsikirjoittajaksi.

Populaarikulttuurissa on vaikea kuvitella kiehtovampaa yhdistelmää kuin miekkoja ja jousipyssyjä heiluttavat sankarit sädepyssyjen ja lentävien laitteiden tuottamiseen kykenevässä sekasotkumaailmassa. Elokuvissa se on kuitenkin yleensä onnistunut ainoastaan 1970- ja 80-lukujen italialaisissa tuhonjälkeisen maailman kuvauksissa sekä Tähtien sota -elokuvissa.

Modernimmat viritelmät kuten nyt luupin alla oleva Atlantis ja esimerkiksi vielä tuoreempi John Carter ovat esimerkkejä vikatielle ajautumisesta. On muuten kiinnostava tässä vaiheessa muistaa, että myös vain paikoin viihdyttävä John Carter oli myös Disney-studion tuotos.

Tarujen Atlantis on elokuvassa sekoitus teknisesti ylivertaisten lentävien ja uivien sotakoneiden rakentamiseen kykenevää yhteiskuntaa, jalojen villien primitiivistä utopiaa ja viime vuosisadan jälkipuoliskon kristillismystillistä new age -henkistä hömppää. Tekijät näkivät hirvittävästi vaivaa erityisesti esituotannon historian- ja kulttuurientutkimusvaiheessa luodakseen uudenlaisen mutta uskottavan Atlantiksen. Siksi onkin tuplasti surullista, että elokuva on niin toimintavetoinen. Aina, kun tulee tilaisuus vetää katsoja mielenkiintoiseen fantasiamaailmaan, se keskeytetään toiminnalla ja väkivallalla.

Jännistystä nostattavissa panoksien kasvussakin mennään ylilyönneissään jo epäuskottavan ja haukotuttavan puolelle. Kun murhaamisesta ja räjäyttelemisestä on päästy, ei meren alaisessa ilmakuplassa riitä, että pitää pelätä hukkumista, vaan on paettava myös tulivuorenpurkausta.

On aina hatunnoston arvoista lähteä etsimään uusia tuulia, mutta kun kääntää selkäänsä taustalla olleelle lähes vuosisadan mittaiselle perinteelle, saattaa menettää näkemyksen siitäkin, kenelle uutuutta tekee. Ulkonäkönsä määrittelemät hahmot ovat hupaisia, mutta on vaikea kuvitella niitä pieniä katsojia miellyttävinä samastumiskohteina. Aikuiset katsojat taas kaipaisivat syvemmin ja loppua ajatellen uskottavampia henkilöhahmoja, jotka eivät ole vain juonielementtejä.

Vaikka mukana on modernin pystyvä prinsessa Kida, on seikkailu selvästi suunnattu vastakkaiselle sukupuolelle. Kuinka hyvin pikkupojatkaan ymmärtävät esimerkiksi lännenelokuvista tutut viittaukset tai arvostavat sankarien suoranaista sotimista, onkin eri asia. Erilaisia yleisöjä miellyttävien elementtien yhdistelmän sijaan Atlantis – kadonnut kaupunki tuntuu harvinaisen sirpaloituneelta teokselta, joka jää tarkoitusperältään epämääräiseksi, koska ei täysin onnistu miellyttämään mitään kohderyhmää.

Uuden ja erilaisen yrittäminen on kunnioitettavaa, mutta ehkä silloin olisi pitänyt katkaista napanuora täydellisesti, eikä yrittää tehdä elokuvaa, joka eroaisi aikaisemmista Disney-tuotannoista, mutta sopisi silti korporaation huvipuistojen Adventureland-teemamaailmaan.

Atlantis – kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire)
2001
Disney-klassikko #41
Katselukertojen määrä: 2
Erityistä: Jo tekovaiheessa elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa (sekä tv-sarjaa ja huvipuistoajelua), mutta heikon vastaanoton johdosta se kuopattiin. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi vielä huonompi Atlantis – Milon paluu.

 

Aiheet:

Aiheeseen liittyvät jutut