Kommentti: Märkä rätti vasten kasvoja

25.3.2017 11:50

En katsonut Jussi-gaalaa tänä vuonna. Kotimainen elokuva tietenkin kiinnostaa, mutta pääosin Jussit ovat aina olleet kiusallista räpellystä. Viime vuosi oli tosin poikkeuksellisen kova leffavuosi kotimaisen elokuvan saralla – sen näkee jo astetta kovemmista ehdokkaista. Lähestulkoon jokainen elokuva ansaitsee olla siellä omilla ansioillaan, eikä siksi että Suomessa tehdään niin vähän elokuvia, että kategoriat on täytettävä väkisin jollain.

Voittajat miellyttivät minua. Erehdyin kuitenkin lukemaan Veli-Pekka Lehtosen analyysin Helsingin sanomista (25.3.). Se herätti minussa välittömästi negatiivisia tuntemuksia. Lehtonen tietää, että on olemassa ”kohtuullisen syvä juopa” suuren yleisön ja taiteellisen elokuvan välillä. Varsinaisesti tämä ei ole mikään uutinen kenellekään: Luokkakokous ja Apulanta-elokuva vetävät massoja kaiken muun kuin taiteellisen sisältönsä puolesta. Lehtonen huomauttaa, että elokuvakenttämme janoaa ”kansainvälistä huomiota ja menestystä ulkomailta”. Eikö olisikin typerää olla janoamatta? Eikö ole päivänselvää, että ”alan eliitti” arvostaa kansainvälisen vertailun kestäviä, taiteellisesti kunnianhimoisia elokuvia, kuten Lehtonen asian muotoili?

On totta, ettei suuren yleisön elokuvia palkittu ollenkaan. Tuukka Temosen Apulanta-elokuva Teit meistä kauniin palkittiin yleisö-Jussilla, Juho Kuosmasen Cannesissa palkittu Hymyilevä mies taas parhaan elokuvan Jussilla. Temonen kutsuu yleisö-Jussiaan toki kaikkein tärkeimmäksi palkinnoksi, mutta ei populistisin ole aina paras. Jussi-raati koostuu kourallisesta alan ammattilaisista (mikä on tosin hieman kyseenalainen sekin), mutta he  ovat varmasti myös nähneet kaikki elokuvat. Uskon, että Hymyilevän miehen nähneistä suuri osa on katsonut myös Teit meistä kauniin, mutta sama tuskin on toiminut toisinpäin. Hymyilevää miestä katsoo elokuvia rakastava katsoja. Teit meistä kauniin näkee luultavasti henkilö, joka pitää elokuvista, mutta rakastaa ennen kaikkea viihdettä. Tai lähdetään perheen kanssa katsomaan. Sellaiset katsojat eivät todennäköisesti kuulu siihen 50 000 Hymyilevän miehen nähneistä.

Tuskin Lehtonen itse olisi halunnut TMK:n voittavan parhaan elokuvan Jussia. En edes tiedä pitikö hän elokuvasta, ehkä tulkitsin hänen analyysinsä suotta asenteelliseksi. Mutta entä jos suuri yleisö saisi päättää esimerkiksi Oscar-pysteistä? Viime vuoden paras elokuva ei ollut La La Land, eikä Moonlight, vaan Rogue One: A Star Wars Story. Itseasiassa se olisi toinen palkinto Star Warsille, sillä edellisenä vuonna Star Wars: The Force Awakens vei pystin Spotlightilta. Listalla olisi myös Avengersia ja muita vastaavia.

Eniten hänen tekstissään ärsytti kuitenkin kritiikki 13-vuotiaan Linnea Skogin voitosta. Skog voitti parhaan naispääosan elokuvasta Tyttö nimeltä Varpu. Nyt suora sitaatti Lehtosen tekstistä: ”Samalla pitää muistaa, että amatöörit voivat loistaa kameran edessä vain, jos heidän ympärillään on elokuvan ammattilaisia, jotka tekevät työllään amatööreistä hyviä. Pitää siis olla hyviä vastanäyttelijöitä, aloittelijaa tukevia ohjaajia ja kuvaajia, ja amatöörin rajat ymmärtäviä käsikirjoittajia.”

Huomio Lehtoselle ja perisuomalaiselle näkökannalle: koulutus on vain yksi siivu näyttelijäntyötä. Lasse Pöysti näytteli Suomisen Ollin nimiroolin 14-vuotiaana ja palkittiin viittä vuotta myöhemmin Jussi-palkinnolla. Hänellä ei ollut takanaan teatterikouluja. Ala opetti Pöystiä, jonka jälkeen hänestä tuli yksi Suomen legendaarisimmista näyttelijöistä, Lilla Teaternin perustanut teatterijohtaja ja niin edelleen. Suomessa on lukemattomia näyttelijöitä, joilla ei ole korkeakoulutusta. Esimerkkejä löytyy myös maailmalta: Christian Bale, Meg Ryan, Brad Pitt, Jennifer LawrenceJohnny Depp, Ben Kingsley, Michael Caine… Lista jatkuu.

Toki voi väittää ettei amatööri voi loistaa kameran edessä ilman elokuvan ammattilaisia – mutta ei voi ammattilainenkaan! Vanhan sanonnan mukaan näyttelijä on yhtä hyvä kuin hänen vastanäyttelijänsä. Se pitää paikkansa. Linnea Skog loisti elokuvassa Paula Vesalan ansiosta, mutta Vesala loisti elokuvassa aivan yhtä lailla Skogin ansiosta. Eikä tietysti ole mitään syytä vähätellä Selma Vilhusen kykyjä henkilöohjaaja. Muistaako kukaan muuten kun Anna Paquin palkittiin Oscarilla vain 11-vuotiaana roolityöstään elokuvassa Piano?

Koulutus ei takaa ammattitaitoa. Muiden muassa Jouko Turkka kritisoi Teatterikorkeakoulun valintoja, jotka toisinaan osuvat pahasti harhaan. Turkan mukaan suuri erehdyksen osoitus oli esimerkiksi se, että ”yhden Suomen parhaista näyttelijöistä”, Martti Suosalon, piti hakea kouluun kahdesti ennen sisäänpääsyä. Esko Kovero valmistui teatteritaiteen maisteriksi 1983, mutta ei vakuuta kameran edessä ainakaan Ismo Laitelana Salatuissa elämissä.

Haluan lopuksi lähettää terveiset parhaan naispääosan Jussin voittaneelle Skogille: voittosi EI OLLUT märkä rätti vasten ammattilaisten tai kenenkään muunkaan kasvoja. Se oli osoitus ammattitaidosta ja hienosta roolisuorituksesta. Menestyvät saavat sekä ruusuja että risuja, mutta voit aina lohduttautua esimerkiksi sillä, että joku on joskus saanut hienon tilaisuuden haastatella Oscar-ehdokas Michael Fassbenderia ja päättänyt kysyä miksi hän näyttelee niin usein ilman paitaa.

Jesse Raatikainen

Kirjoittaja on Episodin vakituinen avustaja. Seuraa Twitterissä @jjraatikainen.

Lisää luettavaa