Viime vuonna Episodissa julkaistu arvosteluni Lego elokuvasta sai noottia eräältä lukijalta, jonka mielestä paljastin tarinasta aivan liikaa – yhden juonen kannalta aivan oleellisen osan, jota ei olisi saanut katsojille kertoa.
Toivottavasti en pilannut kenenkään elokuvaelämystä. Omasta mielestäni asian mainitseminen oli arvion pohjalta perusteltua, mutta taas toisaalta, en minäkään tiennyt juuri tästä osasta elokuvaa mitään ennen sen näkemistä.
Juoniselosteiden kirjoittaminen on usein arvostelussa sitä kaikkein tylsintä pakkopullaa ja tiedän monia kirjoittajia, jotka pyrkivät jättämään ne kokonaan pois teksteistään. Kriitikon pitää osata arvottaa, milloin juonipaljastus on tärkeä osa tekstiä, milloin taas pahemmanlaatuinen spoileri. Yleensä pelkkä alkutilanteen esitteleminen ei pilaa kenenkään iloa, mutta sen jälkeen tulevissa yksityiskohdissa pitää olla tarkkana.
Viime vuosina elokuvista ja tv-sarjoista kirjoittaminen on kuitenkin mennyt uudenlaiseen suuntaan, sillä suoratoistopalvelujen ansiosta spoilereilla ei tunnu enää olevan edes parasta ennen -päiväystä. Pari vuotta sitten Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Ahlrothin spoilaamista käsitellyttä kolumnia jouduttiin muuttamaan, koska siinä paljastettiin Twin Peaksin Laura Palmerin murhaajan henkilöllisyys.
Yli 20 vuotta aiemmin loppuneen (ja jo omana aikanaan äärimmäisen suositun) sarjan lopetus ei yllättäen ollutkaan julkista tietoa, koska suoratoistopalvelujen ja tv-uusintojen myötä sarjalle oli ehtinyt syntyä uusi yleisö. Osa lukijoista piti spoileria selvästi törkeänä, ja päivitetyn kirjoituksen loppuun jouduttiin lisäämään seuraava selvitys: ”Toisin kuin kirjoittaja oletti, Laura Palmerin murhaajan identiteetti ei ole yhtä tunnettu tosiasia kuin Luke Skywalkerin isän nimi. Pahoittelut.”
Minua spoilerit eivät ole juurikaan hetkauttaneet. Ajattelen elokuvan olevan heikko jos se menee pelkistä juonipaljastuksista pilalle. Tämä on vain oma näkemykseni ja tiedän olevani vähemmistössä, joten pyrin kuitenkin teksteissäni välttämään tarpeetonta spoilaamista. Kuten Ahlroth aiemmin viitatussa kolumnissa kirjoitti, juonipaljastusten pitäminen omana tietona on kohteliaisuutta muita katsojia kohtaan. Kyse on myös pitkälti spoilerien esitysyhteydestä: esimerkiksi pidempi kritiikki, joka on useimmiten tarkoitettu elokuvan jälkeen luettavaksi, on eri asia kuin leffaa katsojille suositteleva arvostelu.
Juonipaljastusten ei tarvitse mennä edes yksityiskohtin vioidakseen pilata elokuvaelämyksen. 1990-luvun lopulla oli muotia laittaa elokuviin loppukäänne, joka käänsi kaiken aiemmin nähdyn päälaelleen. Kuudes aisti ja Fight Club olivat vain muutamia, jotka kärsivät Roger Ebertin osuvasti nimeämästä Keyzer Söze -syndroomasta. Nimensä syndrooma on saanut Epäillyistä (Usual Suspects, 1995), jonka loppu oli ainakin minulle aikanaan kovin suuri antikliimaksi.
Kaikki tuttuni olivat jo nähneet leffan ja hehkuttivat sen loppuratkaisun tulevan aivan puskista. Vaikka kukaan ei ollutkaan paljastanut varsinaisia yksityiskohtia loppuratkaisusta, osasin odottaa juonenkäännettä. Odotukset olivat liian korkealla ja aloin kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, joita en olisi normaalisti kylmiltäni leffaa katsoessa noteerannut. Ei se tuntunut mitenkään erityisen kekseliäältä.
Tässä tapauksessa pelkkä tieto yllättävästä juonenkäänteestä riitti vesittämään koko elokuvan, eikä mukana ollut tarpeeksi tyyliä kuten Fight Clubissa, joka sentään heitti katsojien kasvoille paljon muutakin ajateltavaa ennen varsinaista twistiä.
Lopputulemana voisi sanoa, että vaikka spoilerit eivät minua periaatteessa haittakaan, niin paras tapa nauttia elokuvasta on kuitenkin silloin, kun siitä tietää mahdollisimman vähän. Tällöin myös mahdollisuus positiiviseen yllätykseen (tai äärimmäiseen pettymykseen esimerkiksi leffalippuihin hukattujen rahojen vuoksi) kasvaa.
Joonas Alanne
Kirjoittaja on Episodin vakituinen avustaja. Seuraa Twitterissä: @JoonasAlanne