Suomi voitti. Suomalaiset kiekkoleijonat voittivat Moskovan Jääpalatsissa Venäjän joukkueen 3-1. Se tarkoittaa sitä, että pääsemme kamppailemaan kolmannesta MM-kiekkokullasta. Suomi on kuitenkin voittanut myös jotain paljon harvinaisempaa. Ei ole kovin yleistä nähdä maailman elokuvafestivaaleilla tai palkintoseremonioissa sinivalkoväriä, mutta Cannesin elokuvajuhlilla (joka luetaan jopa merkittävimmäksi elokuvafestivaaliksi koko maailmassa) suomalaiselokuva voitti.
Vain hetki kiekkovoiton jälkeen ilmoitettiin, että Cannesin Un Certain Regard -sarjan pääpalkinnon vei Juho Kuosmasen The Happiest Day in the Life of Olli Mäki, eli suomeksi Hymyilevä mies. Un Certain Regard on yleisesti ajatellen Cannesin toiseksi merkittävin kilpasarja heti virallisen sarjan jälkeen.
Palaan ilosta riemuiten Facebook-feediini. Jääkiekko kuitenkin dominoi edelleen. Miksi?
Miksi suomalaiset suhtautuvat paljon intohimoisemmin urheiluun kuin kulttuuriin? Jos Aki Kaurismäki on ehdolla Cannesissa (kuten yleensä tapana on) Kaurismäkeä vähätellään oudoksi elokuvatekijäksi. Kun Le Havre oli ehdolla Cannesin parhaaksi elokuvaksi vuonna 2011, vain pieni porukka oli lähdössä torille juhlimaan mikäli voitto tulisi kotiin. Kaurismäki ei nauti Suomessa samanlaista arvostusta kuin maailmalla.
Kun jääkiekon välierät alkoivat, talotoimikuntani järjesti kerhohuoneeseen hienon tapahtuman, jotta jokainen peli voidaan katsoa yhdessä. Mutta missä talotoimikunta oli vuonna 2014, kun Selma Vilhunen ja Kirsikka Saari olivat kisaamassa Oscar-gaalassa parhaan lyhytelokuvan Oscar-palkinnosta? Tapahtumaa ei järjestetty. Onko suomalaisten taiteilijoiden ”nälkä” pienempi kuin suomalaisten jääkiekkoilijoiden?
Sinivalkoinen riemu oli pidättyväinen myös vuonna 2013 kun Variety, yksi maailman arvostetuimmista elokuvajulkaisuista, valitsi Dome Karukosken 10 lupaavimman ohjaajan joukkoon. Siis listalle, jolle aiemmin ovat päässeet sellaiset nimet kuten Christopher Nolan, Wes Anderson ja George Clooney… Kun jääkiekkoilija pääsee pelaamaan yhdysvaltalaisjoukkueeseen puheesta ei tule loppua.
Kun suomalainen taiteilija haluaa tehdä läpimurron maailmalla, takaiskuja tulee. Tietenkin. Kukapa ei olisi koskaan epäonnistunut? Silloin suomalaisilta ei tukea tai ymmärrystä tipu. Tosin harvoin menestyksenkään jälkeen: kun Samuli Edelmann näyttelee Tom Cruisen rinnalla, joku saattaa tokaista jotain siihen suuntaan, että hieno juttu, onkohan yhtä suuri rooli kuin Peter Franzenilla CSI:ssä?
Eikä tämä koske pelkästään elokuvaa tai jääkiekkoa. Tämä on yleinen suhtautuminen taiteen ja urheilun välillä. Olen aistinut, että amerikkalainen Angry Birds -elokuva on saanut valtavirran hiljaisen hyväksynnän, mutta sehän nyt onkin siisti juttu kun se pohjautuu suomalaiseen peliin. Roviohan on uusi Nokia – ja me suomalaiset arvostamme insinöörejä.
Mutta kun Karukoski pitää ainutlaatuisen tiedotustilaisuuden ensi vuonna julkaistavasta Tom of Finland -elokuvastaan Berlinalessa (jälleen yksi maailman arvostetuimpia elokuvajuhlia, tällä kertaa Berliinissä) suomalaiset eivät pidä meteliä. Touko Laaksonen (aka Tom of Finland) on yksi maailman tunnetuimmista suomalaisista taiteilijoista, jonka töitä omisti mm. Andy Warhol.
Nyt hänestä tehdään useiden maiden voimin suuren mittaluokan kotimainen elokuva, mutta suomalaiset eivät ole kovin innostuneita. Onhan se aika gay, miksei tehtäisi elokuvaa vaikka Selänteestä? Jos taiteilija täytyy olla niin vaikka Gallen-Kallelasta? Budjetti voisi olla alle miljoonanan, sen voisi ohjata Timo Koivusalo ja pääosan näytellä Martti Suosalo. Ah, siinä vasta aito, kotimainen elokuva.
Toisaalta Hymyilevä mies kertoo suomalaisesta nyrkkeilijästä. Ehkä urheilu on sittenkin Suomen seuraava menestystarina?
Jesse Raatikainen
Kirjoittaja on Episodin vakituinen avustaja ja aidosti arvostaa Martti Suosaloa näyttelijänä. Seuraa Twitterissä: @jjraatikainen.