Kevin Smith sen sanoi: Batman v Superman: Dawn of Justicea katsoessa tuntuu todellakin siltä, ettei elokuvan ohjannut Zack Snyder ole lukenut sarjakuvia, joiden pohjalta hän on elokuvansa tehnyt. Smith veikkaa, että Snyder on lukenut kerran Yön ritarin (Dark Knight Returns, 1986), lainannut siitä loppuhuipennuksen ja rakentanut koko elokuvan sen ympärille sisällöstä välittämättä.
Olen samaa mieltä Smithin kanssa, mutta olisin valmis ottamaan vieläkin askeleen pidemmälle: Veikkaan, ettei useita sarjakuvaelokuvia ohjannut Snyder varsinaisesti edes lue sarjakuvia, vaan katsoo kuvia ja kehittää niiden ympärille omat tarinansa. Miten muuten voidaan selittää, että piirtäjä-käsikirjoittaja Frank Millerin legendaarisesta Yön ritarista on lainattu vain pinnallisia elementtejä, kuten Smithin esille nostama taistelu panssaroidun Batmanin ja Teriksen välillä sekä televisiossa tapahtumia tulkitsevat puhuvat päät. Poissaolollaan loistavat niin hahmokehitys, motiivit kuin myös hienovarainen satiiri, joka teki Yön ritarista iskevän. Poissa on myös Millerin taidokkaasti käyttämä Batmanin sisäinen ääni, jossa hän kuvailee ja samalla myös perustelee itse itselleen omat fasistiset tekonsa.
Man of Steelin ajatukset toivosta on jätetty jatko-osasta kokonaan pois, ja miksikäs ei, kun toivo ei vaikuta muutenkaan kuuluvan tämän kyynisen universumin voimavaroihin. Tästä ei ole olemassa parempaa esimerkkiä kuin Daily Planetin päätoimittaja (Laurence Fishburne), jonka asenne on varmaankin kärsinyt tuhansien yt-neuvottelujen seurauksena (”Kukaan ei lue sanomalehtiä!”).
Tilalla ei kuitenkaan ole otettu pelkkää mätkettä ja mäiskettä, sillä mukaan on ahdettu kukkurakaupalla pohdintaa jumaluuden luonteesta ja aina ajankohtaisista muukalaispeloista. Periaatteessa Teräsmies on tuhoutuneen Krypton-planeetan pakolainen ja Batman syyskuun 11. päivän iskuja muistuttavan hävityksen radikalisoima fasistinen katupartiolainen. Tämä tulkinta voi kuitenkin antaa elokuvasta liian fiksun kuvan, joten tehdään tämä nyt lopullisesti selväksi: Mikään elokuvassa sanottu ei oikeasti johda mihinkään, koska Batman v Supermanin ainoa todellinen tehtävä on aloittaa uusi elokuvauniversumi.
Pystyykö Warner Brosin DC-elokuvauniversumi haastamaan Disneyn Marvel-universumin edes lippuluukuilla? Ei helvetissä, jos minulta kysytään. Toivottavasti ei. Sarjakuvafanit ansaitsevat jotain merkityksellisempää kuin tämän elokuvan. Luulisi kaikkien DC-fanien vaatimustason olevan tätä korkeampi, varsinkin näin Christopher Nolanin kunnianhimoisen Batman-trilogian jälkeen, mutta kun ei niin ei. Ero Nolan-elokuvien ja Zack Snyderin ohjaustyön välillä ei voisi olla suurempi, sillä Snyderia ei tunnu kiinnostavan pätkääkään substanssi.
Elokuvan ohjaaja tuntuu jakavan mielipiteitä sarjakuvafanien piireissä lähes yhtä paljon kuin varsinainen elokuva. Oikeastaan näitä kahta asiaa ei voida irrottaa toisistaan: Jos pitää Batman v Supermanista, pitää myös Snyderin tyylistä, jne.
Snyder on aina ollut pinnallinen elokuvaohjaaja, mutta samalla hänen pinnallisuudessaan on jotain vilpittömän aitoa. Batman v Superman on toisistaan irrallisten kohtausten sarja, tyyliä ilman substanssia. Elokuvan viihdyttävintä antia ovat energiset unikohtaukset, jotka leijuvat jossain omassa todellisuudessaan täysin irrallaan kokonaisuudesta. Ne toimivat tehokkaana muistutuksena siitä, että tämän elokuvan ohjaaja ohjasi myös Sucker Punchin (2011), jonka voi tämän elokuvan kautta perustellusti tulkita yhdeksi Batmanin sekavan alitajunnan kokkaamaksi pitkäksi uneksi.
Snyderin ideoima sisältö on tasoa ”tapetaan läpällä Jimmy Olsen”, mutta hän ei edes vaivaudu suuntaamaan vitsiä katsojille, koska teloitetun kameramiehen nimi mainitaan ensimmäisen kerran vasta lopputeksteissä. Ainoa nauraja on Zack Snyder itse.
Ehkä tämä on avain Snyderin elokuvataiteen syvimpään olemukseen: Hän ei tee elokuvia katsojia vaan itseään varten. Hän on aikuinen mies, jolle elokuvat ovat keino jatkaa lapsuuden leikkejä, joissa muoviukkelit ottivat toisistaan mittaa eeppisessä taistossa, jonka panoksena on koko universumi. Snyderin leikeissä muoviukkelit on vain korvattu näyttelijöillä ja budjettikin pyörii jossain 250 miljoonan dollarin tietämillä. Tämä on kaikki tuttua Michael Bay -leffoista, mutta Snyderin muovinen kuvitus on jopa Bayn leffoihin verrattuna poikkeuksellisen keinotekoista. Silti se tuntuu aidolta, koska Snyder ei ole koskaan yrittänyt olla mitään mitä ei oikeasti ole.
Koska Snyder-leffat tuottavat edelleen rahaa, hänellä ei pitäisi vielä lähitulevaisuudessakaan olla mitään syytä jarrutella omien visioidensa kanssa. Toisin sanoen, hän on päässyt asemaan, jossa moni arvostetumpi elokuvantekijä toivoisi olevansa. Tietenkin hänen täytyy kuunnella studiopomoja ja tunkea elokuvaansa Ihmenainen vaikka väkisin, jos joku sitä häneltä vaatii, mutta tätä on vaikea pitää hänen kannaltaan ikävänä asiana. Me näemme yhden hahmon, hän näkee uuden leikkikalun.
Snyder, Bay ja miksei vaikka myös Gods of Egypt -ohjaaja Alex Proyas ovat kaikki sellaisia elokuvantekijöitä, jotka omasta umpimielisyydestään huolimatta – tai sen takia – kiinnostavat aina kriitikoita. Se on ainoa hyvä asia, jonka Batman v Supermanista keksin ja ainoa kunnon syy sille, miksi kriitikot (minä mukaan lukien) vielä viikkoa elokuvan ensi-illan jälkeen jaksavat päivitellä sen kauhistuttavuutta.
Joonas Alanne
Kirjoittaja on Episodin vakituinen avustaja. Seuraa Twitterissä: @JoonasAlanne