Mitä on aika?
”[O]lemassaolon ja tapahtumien jatkuvaa ilmeisesti peruuttamatonta etenemistä menneisyydestä tulevaisuuteen nykyhetken kautta.” – Wikipedia.
Lajina me ihmiset olemme epäluonnollisia eläimiä, koska aivomme – ja sitä kautta tietoisuutemme – pystyvät käsittämään, jollain tasolla ajan kulun. Luomme muistoja, jotka kertovat meille menneisyydestä ja pystymme arvioimaan ja ennustamaan tulevaisuuden tapahtumia. Toki muillakin eläimillä on muistoja, mutta ihmislajille ominainen tarkoituksenhakuinen suunnitelmallisuus ja ajallisen ulottuvuuden käsitys on mahdollistanut kehityksemme tämän planeetan dominoivaksi lajiksi.
Mutta inhimillisyyteemme liittyy myös oman kokemuksemme rajallisuus. Emme ole kuin Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 -kirjaan luomat tralfamadorialaiset neljännen tai viidennen asteen olennot, jotka eivät ole lukittuina kolmannen asteen tilaan, vaan tämän fiktiivisen avaruusolentolajin edustajat havaitsevat kaiken, sekä menneen että tulevan yhtenä ainoana janana. He ovat läsnä kaikessa mitä on koskaan tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Tämä paljastaa oman vajavaisuutemme. Ihmisinä olemme autuaan tietämättöminä lukittuina tähän hetkeen, jatkuvaan ajan virtaan vailla tarkkaa tietoa tulevasta, turvanamme ainoastaan haalistuvat muistot menneistä hetkistä.
Menneisyys on meille sekä ikkuna että peili. Ikkuna, josta voimme tarkastella mennyttä, joka koostuu jo koetuista tapahtumista, joita emme saa enää koskaan kokea uudestaan. Voimme tästä hetkestä peilata itseämme, nähdä omat virheemme menneisyydestä ja arvioida olemmeko yksilöinä tai ryhmänä oppineet mitään.
Vai olemmeko yhtä vajavaisia olentoja kuin aiemminkin.
Kuinka tehdä tv-sarja Wikipedia-artikkelista?
HBO:n tuottama Chernobyl ei ole pelkästään upeasti dramatisoitu Wikipedia-artikkeli, vaan se on upeasti dramatisoitu Wikipedia-artikkeli, joka on äärimmäisen ajankohtainen – siitäkin huolimatta, että se on historiallinen jännitysdraama.
Enkä juuri nyt keksi toista yhtä ajankohtaista ja tärkeää elokuvaa tai tv-sarjaa.
Minusta tuntuu kuin itse Tšernobylin katastrofi olisi tapahtunut vain sen takia, että voisimme nähdä tämän upean minisarjan ja oppia jotain. Chernobyl -sarja resonoi järkyttävän tarkasti modernien ongelmiemme kanssa.
Viisiosainen minisarja seuraa Tšernobylin ydinvoimalakatastrofin eri vaiheita, joka on meille kaikille jollain tapaa tuttu. Vaikkemme tiedä spesifejä tietoja tapahtumista, niin me kaikki olemme todennäköisesti edes kuulleet siitä. Itse sarjan tapahtumat alkavat heti pahimmasta H-hetkestä, ydinvoimalan reaktori numero neljän räjähdyksestä ja katsojina seuraamme alan ammattilaisten ja asiantuntijoiden hermoja raastavaa kamppailua itsepäisiä Neuvostoliiton virkamiehiä, poliittista koneistoa, ideologisia näkökulmia ja KGB:tä sekä tietenkin reaktorionnettomuudesta syntyvää tappavaa säteilyä vastaan.
Tai jos tarkkoja ollaan, niin itse asiassa sarja ei ala in media res, tapahtumien keskeltä, vaan pikemminkin lopusta.
Vuonna 1988, eli kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen, professori Valeri Legasov (Jared Harris) äänittää viimeisen ääninauhansa, jossa hän paljastaa Tšernobylin onnettomuuden vaietut faktat. Hän piilottaa nauhat KGB:n vahtivien silmien alla, minkä jälkeen hän tekee itsemurhan. Legasovilla on kaikki tärkeä tutkimustieto tapahtuneesta, jonka hän yhteisen, koko ihmiskunnan hyvän vuoksi jakaa myös muulle maailmalle. Aloitus on äärimmäisen tärkeä sarjan teeman osalta.
Narun päässä roikkuvasta neuvostotiedemiehestä sarja hyppää kaksi vuotta taaksepäin vuoteen 1986, edellä mainitun onnettomuusyön tapahtumiin.
Hyvän sarjan merkki on, että se osaa heti alusta lähtien herättää katsojansa mielenkiinnon. Käsikirjoittaja Craig Mazin on osannut dramatisoida historian pahimman ydinonnettomuuden tapahtumat aina sen ensihetkistä, jälkipyykkiin ja oikeudenkäyntiin. Koko sarjan kannalta mielenkiinnon herättäminen ei ole tärkein asia, koska kyseinen sääntö pätee ainoastaan aivan ensihetkillä. Kaikista välttämättömintä on loppujen lopuksi kuinka mielenkiinnon herättyä tarinaa kuljetetaan ja miten sarjan keskeisiin kysymyksiin tarjotaan vastaukset.
Koska minkä tahansa sarjan tai tv-sarjan keskeisin jännite tiivistyy kysymykseen: ”Kuinka tässä tulee käymään?”
Tarinankerronta on tämän kysymyksen ympärillä tasapainoilua. Yleisölle täytyy pystyä syöttämään sopivassa määrin uutta tietoa ja tarinan tulee jatkuvasti avautua ja kehittyä yleisön silmissä. Chernobyl kertoo tarinansa muutaman keskeisimmän hahmon kautta Legasovin ollessa niin sanotusti pääosassa. Jännitys pysyy parhaiten yllä, kun katsojan tietoa rajoitetaan ja hänet lukitaan kokemaan tapahtumia tietyn hahmon kanssa. Ja tämä on Chernobylin tapauksessa tärkeää ymmärtää.
Dramatisointi toimii äärimmäisen tehokkaasti, koska tekijät ovat ymmärtäneet perspektiivin tärkeyden. Tässä hetkessä, nykyisyyden tasaisessa virrassa, me olemme äärimmäisen vajavaisia – ja haavoittuvaisia – olentoja. Pienikin virhearvio voi johtaa kuolemaan. Jos jonkinlainen onnettomuus tapahtuisi omassa naapurissasi keskellä yötä, niin mitä itse näkisit ja kokisit? Mitä tietäisit tapahtuneesta? Avaisitko heti somen? Luottaisitko siihen? Olisitko huolissasi? Osaisitko jatkaa uniasi?
Vasta tietyn ajan päästä voimme saada tilannekuvan, joka selittää tapahtuman syyt ja seuraukset. Mutta ennen sitä olemme omien aistiemme, kokemustemme ja tietotaitomme, mutta myös vaistojemme varassa. Emme ole kaikkitietäviä olentoja, vaikka kovasti sellaisia haluaisimmekin olla.
Ja tämä usein unohtuu, kun katsomme elokuvia ja tv-sarjoja.
Oletko koskaan katsonut kauhuelokuvaa ja huutanut ruudussa hiipivälle hahmolle: ”Älä tee sitä! Älä mene sinne! Nurkan takana on Mörkö! Senkin idiootti, miksi sinä nyt teet noin tyhmästi?!”
Me tiedämme, että hahmo hiippailee kauhuelokuvassa, koska elokuvan markkinointi ja vuosien saatossa kehittynyt elokuvallinen ilmaisu viestii sen meille. Mutta elokuvan hahmo itse ei sitä tiedä. Meillä on tähän fiktiiviseen hahmoon nähden enemmän tietoa, mikä johtaa parhaimmassa tapauksessa siihen, että jännitämme hahmon puolesta. Pahimmassa tapauksessa katsojan ja hahmon välillä on kuilu, jonka yli tarkkailijan roolin empaattisuus ei ulotu.
Chernobyl saavuttaa parhaan mahdollisen efektin, mutta sen teho on vielä hirveämpi kuin genrekauhuelokuvassa, koska siinä hirviönä ei ole Mörköä tai kasaa jauhelihaa (krhmm… Stranger Things). Chernobyl tarjoilee antagonistisena voimana äärimmäisen voimakasta ja tappavaa säteilyä, joka pahimmassa tapauksessa voi tehdä ihmisestä, no, kasan karrelle palanutta jauhelihaa.
Katsoin kauhusta kankeana ensimmäistä jaksoa, kun tuleen syttynyttä reaktoria sammuttamaan saapuneet palomiehet työskentelivät äärimmäisen voimakkaasti säteilevän grafiitin seassa. Vatsaani puristi ja minua jännitti. Olin raivosta sekaisin: ”Miksi sinä otat sen grafiitin palan käteesi? Älä tee sitä!”. Enkä muista milloin viimeksi olisin huutanut tv-ruudulle. Mutta vielä enemmän minua ahdisti parin minuutin päästä, kun näin miehen käden säteilypalovammojen peitossa.
Mikään ei ole hirveämpää kuin katsoa voimattomana tapahtumia, jossa jokainen sekunti on elintärkeä. Jok’ikinen sekunti avoinna oleva, infernaalista paloa ja tuhoa huutava reaktori ampuu järjettömät määrät säteilyä taivaalle, jossa se kerääntyy sateeseen, josta se päätyy luontoon… ja lopulta ihmiseen. Tšernobylin reaktori herätti minussa aitoa lovecraftmaista eksistentiaalista pelkoa ja ahdistusta. Tunsin itseni pieneksi ja mitättömäksi tämän valtavan voiman edessä.
Chernobylin kuvitellut ja todelliset hahmot eivät näe kaikkea. Kuljemme heidän kanssaan, heidän tasollaan ja saamme samaa vajaata tai ristiriitaista tietoa kuin hekin. Tästä syystä jännitämme tapahtumien kulkua. Tiedämme omasta näkökulmastamme, että neuvostojohtajat ovat viittä vaille valmiita tekemään vääriä päätöksiä vääristä syistä. Heidän ainoa mahdollisuus olisi kuunnella tiedemiehiä ja asiantuntijoita.
Heti ensimmäinen jakso olisi voinut paljastaa onnettomuuden yksityiskohdat kaikkitietävän perspektiivin kautta, mutta käsikirjoittaja Mazin ymmärsi säästää kaikki tärkeät palaset loppuun asti. Samalla hän pitkin sarjan kulkua rakentaa Legasovin sisäistä konfliktia: pitääkö totuuden puolesta taistella?
Totuus
Sarjan lopussa näemme näytösoikeudenkäynnin, jossa Valeri Legasov ja kumppanit antavat asiantuntijalausuntonsa Tšernobylin ydinonnettomuudesta ja siihen johtaneista syistä.
Työnjohto oli ylimielistä sakkia, jotka päättivät toteuttaa onnettomuuteen johtaneen testin kaikista huonoista olosuhteista huolimatta. Testiin osallistuneet työntekijät olivat alikoulutettuja, valmistautumattomia ja tarvittavia turvatoimia ei noudatettu. Johtajien motiiviksi paljastuu, että heille saattoi olla tiedossa ylennyksiä ja kehuja, jos testi saataisiin toteutettua onnistuneesti. Heillä oli paineita, koska kenelle ei ylennys kelpaisi.
Mutta kaikista pahin virhe ei ollut työntekijöiden, työnjohdon tai ydinvoimalan suunnittelijoiden, vaan Neuvostoliiton itsensä ja heidän oma ideologinen ylimielisyytensä. Kommunistijohtajat olivat salanneet omien neuvostotutkijoidensa tieteellisiä löydöksiä, jotka paljastivat Tšernobylissäkin käytettäneiden RBMK-reaktoreiden piilevän vian. Reaktoreissa oli potentiaali muuttua tietyissä olosuhteissa ydinaseeksi, joka laukeaisi painettaessa hätäseis-painiketta.
Ironista.
Legasov joutuu sarjassa tekemään vaikean valinnan: hän joko säilyttää omat kasvonsa ja jättää kertomatta löydöksistään ja valtion toimijoiden tietoisesta sumutuksesta tai hän paljastaa totuuden ja menettää oman arvostuksensa Neuvostoliiton kansalaisena. Ensimmäisessä vaihtoehdossa hän joutuisi elämään itsensä kanssa, tiedemiehenä, joka hylkäsi totuuden.
Totuuden puolesta taistelemisen dilemma kristallisoituu kohtauksessa, jossa KGB:n salailu paljastuu. Sarjaa varten luotu fiktiivinen tutkija Uljana Homjuk (Emily Watson) paljastaa Legasoville, että erään sivuhenkilön vastasyntynyt lapsi kuoli vain muutama tunti synnytyksen jälkeen. Tämä kyseinen äiti oli vastoin sairaalahenkilökunnan ohjeita ollut voimakkaan säteilyannoksen saaneen miehensä lähietäisyydellä. Hän oli siis altistunut itsekin isolle annokselle säteilyä ollessaan raskaana.
Äidin sijasta lapsi oli kerännyt kaiken säteilyn ja kuoli heti synnytyksen jälkeen. Homjuk kysyy terävästi: ”Onko Neuvostoliiton ideaalina maa, jossa lapset kuolevat, jotta äidit saavat elää?”
Ei vain pelkkää nostalgiaa
Olen äärimmäisen kriittinen esimerkiksi Stranger Things -sarjaa kohtaan, koska se on pitkälti nostalgiaan pohjautuva sarja. Stranger Thingsin tekijät eivät vaikuta olevan valmiita käsittelemään nostalgiaa ja siihen liittyviä teemoja millään tavalla. Pikemminkin koko sarja pyrkii ottamaan pintapuolisia ideoita ja innoitusta kaikista hyväksi havaituista 80-luvun pop-kulttuurituotteista ja uudelleen paketoimaan koko setin hyvillä näyttelijöillä höystetyksi viihteeksi, jolla ei lopulta ole mitään sanomaa, tai pahimmassa tapauksessa on täysin ristiriitaisia viestejä.
Chernobyl on sarja, jota voi tarkastella nostalgian valossa, koska se sijoittuu samalle kylmän sodan aikakaudelle, jota myös Stranger Things kuvaa. Chernobyl on kuitenkin aidosti historiallinen sarja, koska sitä kiinnostaa mitä menneisyydellä on sanottavaa nykypäivään liittyen. Se ei ole hauska seikkailu, joka muistelee menneitä vain koska huvittaa, vaan koska se osoittaa meille menneisyyden, jonne Stranger Thingsin kautta toivomme pääsevämme takaisin – yksinkertaiseen aikaan, jolloin kaikki oli selkeää ja ymmärrettävää. Aikaan, jota teknologia ei vielä ollut pilannut älypuhelimilla ja somella. Aikaan, jolloin ei vielä ollut niin tiukkaa vaatimusta poliittiselle korrektiudelle tai vaikkapa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvolle. Tai itseasiassa oli, mutta kyseiset vaatimuksia esittävät äänet olivat helpommin tukahdutettavissa julkisesta keskustelusta.
Perimmäinen totuus on se, että jokainen sukupolvi kaipaa takaisin oman lapsuuden ja nuoruuden aikaansa takaisin, koska se vaikuttaa turvalliselta.
Mutta Chernobyl osoittaa, että ehkä tämä menneisyys ei olekaan niin turvallinen kuin mitä muistamme tai luulemme sen olleen. Olemme ihmiskuntana selviytyneet näin pitkälle, koska olemme evolutiivisen kehityksen myötä oppineet virheistämme. Jos haikailemme takaisin kadotettuun aikaan, jolloin kaikki oli vielä ”kaunista”, ”puhdasta”, ”yksinkertaista” tai ”ymmärrettävää”, niin samalla haluamme myös takaisin aikaan, jolloin meillä oli vähemmän tietoa.
Todellisuutemme kompleksisuus syntyy siitä äärettömästä määrästä tietoa, jota olemme ihmiskuntana vuosituhansien aikana onnistuneet itsellemme rakentamaan ja kerryttämään onnistumistemme ja erehdyksiemme kautta. Osa tiedostamme on edelleen väärää, tai vähintään vähän ”sinne päin”. Osa siitä on ristiriitaista jonkin muun tiedon kanssa. Tieto perustuu jatkuvaan etsimiseen, koska missään vaiheessa emme saa kaikkea tietoa tai vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Emme välttämättä edes vielä tiedä oikeita kysymyksiä.
Chernobyl näyttää meille menneen, eli ajan ja paikan, jossa tiedon vähyydellä ja tiedon suoranaisella vääristelyllä on katastrofaaliset seuraukset.
Peili
Chernobyl nousi ilmestyessään yhdeksi kaikkien aikojen kehutuimmaksi sarjaksi. Se on jännittävä ja äärimmäisen hyvin tehty. Ja kuten Legasov, niin myös sarja itsessään nostaa esiin kipeitä totuuksia ja kysymyksiä esiin, joihin emme halua kuulla vastauksia.
Voimme jännittää Chernobylin päähenkilöiden kohtaloa, koska heillä ei ole kaikkea tietoa, mitä meillä on. Kauhuissani katsoin, kun virkamiehet jarruttelivat ja vähättelivät yhtä maailmanhistorian pahinta katastrofia. Mielessäni moitin Neuvostoliiton vanhanaikaisuutta ja jähmeää itsesuojeluvaistoa, jonka sarja kuvaa äärimmäisen negatiivisessa valossa.
Mutta sitten tajusin: Chernobyl kuvaa historiallisia tapahtumia 33 vuoden takaa.
Mieleeni heräsi kysymys: ”Minkälaisia elokuvia meistä tehdään vaikkapa 40 vuoden päästä?”
Eroaako meidän katastrofimme millään tavalla Tšernobylin ydinonnettomuudesta? Olemmeko yhtä mukavuudenhaluisia tiedonkieltäjiä, joiden elämäntyyliin kuuluu omien etujen itsesuojeluvaisto?
Puhun nyt tietenkin ilmastonmuutoksesta ja käynnissä olevasta sukupuuttoaallosta, mutta yhtä hyvin kyseessä voisi olla koronaviruksen aiheuttama pandemia.
Päätöksentekijämme ovat epäpäteviä tekemään pitkälle vietyjä tulevaisuuden suunnitelmia, koska he pohtivat ainoastaan omia (uudet vaalit tulossa) ja kansallisia (eli esimerkiksi globaalien tai kansallisten jättiyritysten) etuja. He tekevät päätöksiä, jotka ovat täysin vastakkaisia tieteelliseen tietoon nähden.
Myös me olemme sosiaalisen median aikakaudella yhtä helposti väärän tiedon vietävissä. Somessa leviävät huhut aiheuttavat helposti hysteriaa, koska algoritmit luovat jatkuvasti vaillinaista maailmankuvaa tykkäyksiemme ja klikkauksiemme perusteella.
Totuutta vääristellään jatkuvasti, aivan kuten Neuvostoliiton propagandakoneistossa. Mutta nyt vääristelijänä ei ole niinkään järjestelmällinen keskuskoneisto, joka pystyy valvomaan kaikkea tietoa ison veljen tavoin. Vääristely on tänä päivänä epäluottamusta ja voimakkaita tunteita, kuten vihaa, lietsovat sosiaaliseen mediaan valeuutiskampanjoita, mutta myös erilaisten pseudotieteellisten haarojen kuten taannoisen flatearth-ihmisten maailmankatsomuksen leviämisessä. Aivan varmasti netin syövereistä löytyy niitä, jotka uskovat joko koronaviruksen olevan valhetta tai Kiinan hallituksen masinoima epidemia omaa kaupallista etua tavoitellakseen.
Meillä on liian paljon tietoa, joten haluamme yksinkertaistaa ja kategorisoida kaikki harmaan sävyt mustavalkoisiin lokeroihin.
Kaikista pelottavinta on, että pahin vihollisemme ei ole toinen ihminen aseen kanssa, vaan meille näkymätön luonnonvoima, eli jokin, mitä emme pysty omasta rajallisesta perspektiivistämme näkemään tai havainnoimaan – olipa kyse sitten säteilystä, viruksesta tai ilmastonmuutoksesta. Pelko syntyy osittain sen tuhovoimasta, mutta myös siitä, että näkymätöntä vastaan on helppo argumentoida. Se ei ole ”todellista”, koska se ei ole fyysisesti nähtävissä omin silmin.
Miksi meidän pitäisi tehdä mitään toimenpiteitä jotain vaaraa vastaan, jota emme näe?
Chernobylissä ydinonnettomuuden ensimmäisenä kieltäjänä on työnjohtaja Anatoli Djatlov. Reaktori räjähtää ja Djatlov ravaa komentokeskuksessa hokemassa, että reaktori ei ole räjähtänyt. Tuntuu kuin Djatlovin alitajuinen itsesuojeluvaisto olisi kytkeytynyt päälle vartioimaan hänen kallisarvoista egoaan. Eihän hän voi olla niin tyhmä, että reaktori räjähtäisi. Reaktori ei voi räjähtää, koska sehän tietäisi kuolemaa. Hänen ympärillään olevat työntekijät haavoittuvat ja kuolevat yksitellen kuolettavista gammasäteilymääristä, mutta hän ei suostu näkemään sitä.
Djatlov oli vain komrad, toveri, joka uskoi oman sanansa voimaan. Hän uskoi, että jos hän kieltää ongelman tarpeeksi pitkään, kuten hänen esimiehensä olivat tehneet, niin ongelma menee pois.
Neuvostoliitolla oli voimakas tarve toteuttaa ja ylläpitää omaa ideologiaansa kaikin mahdollisin keinoin. Kommunismi on sittemmin osoittautunut käytännössä mahdottomaksi, koska vaikka kaikille annetaan yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet ja kaikki ovat tovereita keskenään, niin hyväosaisista kansalaisista suurin osa kuitenkin vain hyväksikäyttää omaa asemaansa omat edut mielessään. Oma asema ja edut menevät yhteisen hyvinvoinnin edelle. Uhrauksia tai myönnytyksiä ei voi tehdä muille, koska se olisi osoitus heikkoudesta.
Ideologia oli pääsyypää Tšernobylissä tapahtuneeseen onnettomuuteen. Kysymykseksi herää, että milloin oman ideologian turvallisuus, omien valtion salaisuuksien ja oman hegemonian ylläpito ajaa omien kansalaisten turvallisuuden yli?
Tehdäänköhän 30 vuoden päästä elokuvia, jossa seurataan älykääpiöitä, jotka aiheuttivat kapitalismin ideologialla ja kulutuskulttuurin ajattelemattomuuden ja välinpitämättömyyden kautta peruuttamattoman ilmastokatastrofin?
Voimme nyt naureskella ja kauhistella sille, miten kauhea Neuvostoliitto oli. Olemmehan tottuneet siihen, että neukkusotilaat ovat vakiopahiksina elokuvissa ja tv-sarjoissa (krhmm… Stranger Things), joten heille saa nauraa. Neuvostoliitto oli niin älyvapaa ja täysin irrationaalinen. Moni sanoisi jopa, että se toimi täysin kestämättömällä pohjalla.
Nykyisyydestä käsin on helppo nauraa menneisyyden itsekkäille idiooteille, etenkin jos he ovat maailmapolitiikan pelissä häviäjiä. Vaikkakin Chernobyl osoittaa kriittisellä sormella kommunistien suuntaan, se ei myöskään maalaa länsimaista tai kapitalismista yhtään henkistä voittajaa. Kukaan ei saavu Yhdysvalloista apuun. Neuvostotutkijat ratkovat itse kansalliset katastrofinsa ja taistelevat omat taistelunsa omaa viallista järjestelmäänsä vastaan.
Mutta voimmeko aidosti nauraa Neuvostoliiton virheille? Olemmeko oikeasti oppineet läksymme vai pitääkö tulevien sukupolvien kuolla, jotta me nykyiset ”isät ja äidit” pysymme ”hengissä”?
Jotta meidän elämäntapamme saadaan pidettyä hengissä?
Katson itseäni peilistä ja kauhistelen kaikkea ollutta ja mennyttä, kaikkea nykyistä.
Mutta etenkin tulevaa. Vaikka sitä ei voi tietää, niin historiasta voi oppia.
Jos sitä on valmis kuuntelemaan.
Ville Vuorio
LeffaHamsteri
