Pääkirjoitus 11/2014
Vitsit vanhenevat ja yllätyksiin turtuu. Siksi komedioiden on joskus vaikea kestää aikaa. Vuonna 1994 ilmestynyt Nuija ja tosinuija on kuitenkin säilynyt tuoreena lukemattomilla uusintakatseluillakin. Sen hauskuus ei perustukaan pelkästään vitsailuun ja tilannekomediaan, vaan kahteen päähenkilöön, Harryyn ja Lloydiin, joiden nahkoihin Jeff Daniels ja Jim Carrey heittäytyivät suorastaan uhkarohkeasti. Roolisuoritusten intensiivisyys teki totaaliääliöistä sympaattisia ja jopa samastuttavia hahmoja.
En elokuvan ilmestyessä pahemmin pitänyt Carreysta. Olin nähnyt hänet jo aikaisemmin vuoden 1985 Yksi puraisu -vampyyrikomediassa, mutta rehellisesti sanottuna en muistanut häntä sen pääosasta. Enemmän mieleen oli jäänyt American Gigolon Lauren Hutton vampyyrikreivittärenä. En muistanut Carreyta myöskään elokuvista Peggy Sue meni naimisiin (1986) tai Likainen Harry ja murhapooli (1988). Vasta vuoden 1994 Mask – Naamio nosti hänet tietoisuuteeni – ja vihasin hänen ADHD-mekastustaan.
Nuija ja tosinuija herätti arvostamaan Carreyn vahvasti fyysisen esiintymisen sävyttämää komediaa. Tosin taisin välittömästi elokuvan nähtyäni arvostaa vielä enemmän Jeff Danielsia, jolle rooli tuntui todella rohkealta vedolta. Olinhan tutustunut häneen sellaisissa ”hienostuneemmissa” elokuvissa kuin Hellyyden ehdoilla (1983), Kairon purppuraruusu (1985), Radio Days (1987) ja Talo Carroll Streetillä (1988). Araknofobian (1990) ilmestymisen aikoihin aloin pelätä, ettei suosikkini ikinä saavuttaisi lopullista läpimurtoa.
Tuntui, että hänen uransa oli kuin hänen roolihahmonsa Vaarallisessa tyttöystävässä (1986): Daniels edusti jotain elokuvan jalat maassa pitävää, luotettavaa perusturvallisuutta, jolta hänen ympärillään pyörivä hurrikaani – kuten Melanie Griffithin kaltainen kohtalokas nainen – vie kuitenkin päähuomion.
Enää moisesta ei tarvitse kantaa huolta. Ehkä Daniels ei koskaan saa Oscar-palkintoa, mutta Nuija ja tosinuija on monumentti, joka toimii todisteena miehen taidoista näyttelijänä ja koomikkona.
Nuija ja tosinuija kaks herätti etukäteen ristiriitaisia tunteita: toisaalta alkuperäinen ei tarvinnut laajennusta, toisaalta suosikkikaksikon halusi kohdata uudelleen. Aika näyttää onko myös jatko-osalla edellytykset samanlaiseen kestävään suhteeeseen katsojien kanssa kuin ensimmäisellä kohelluskomedialla.
Sovinnaisempaa elämää viettävä päätoimittajakin pääsi osaksi Harryn ja Lloydin anarkistista menoa, kun hän hieman hihitellen valitsi kanteen vanhat sankarinsa loppuvuoden megaelokuvien sijaan.
Jouni Vikman
Päätoimittaja