Pääkirjoitus 9/2015
Helsinki International Film Festival eli kotoisammin Rakkautta & Anarkiaa on tämän numeron ilmestyessä juuri pamahtanut käyntiin. Tänä vuonna festareita vietetään 28. kertaa.
Festivaalit nousivat myös yhdeksi Episodin toimituksen Tuomiolla-podcastin aiheeksi. Käytyämme läpi erinäisiä kiinnostavia nimikkeitä allekirjoittanut alkoi kaikkien kehityksen kelkasta pudonneiden tavoin muistella miten kaikki oli ennen paremmin.
R&A-leffojen massakuluttaja hankki ensin pahvisen sarjakortin. Sen kanssa sitten jonotettiin festariteatterin kassalle kymmenien metrien jonoissa. Lippukassalla loputtomalla kärsivällisyydellä varustettu myyjä ruksasi sarjakortteja ja printtasi lippuja sekavien ”sinä päivänä niin ja niin monta lippua siihen ja siihen teatteriin tähän ja tähän aikaan” -tilausten perusteella. Kohta alkavaan illan normaalinäytökseen lippuja jonottava normikatsoja ei nähnyt siinä huumoria.
Tätä nykyä liput voi varata ja ostaa netin kautta. Onhan se tietysti valtavan kätevää ja osaltaan varmasti vaikuttanut myös siihen, että R&A:n ja muut festivaalit ovat voineet laajentaa palvelujaan ja tarjontaansa ilman pullonkauloja. Jotain siinä jonottamisessa – joka muistikuvissa tapahtui aina yhtä sateisessa säässä kuin lapsuuden kesät olivat aurinkoisia – oli, mikä tehokkaammasta järjestelmästä puuttuu.
Jonokärvistely on yhdistänyt sen kokeneita kuin armeijamuistot äijäporukkaa muutaman kaljan jälkeen. Niissä näki vanhoja tuttuja ja tuli turisseeksi uusien kanssa. Nyt tuntuu, että lipun ostamisen ohella muukin kohtaaminen tuntuu siirtyneen nettiin. Ja se ei tunnetusti ole hedelmällisin mahdollinen paikka elokuvakokemuksien vaihtamiselle. Omasta poikkeavat mielipiteet eivät ole mielenkiintoisen keskustelun lähtökohta vaan somemollauksen paikka.
Siksi R&A:n kaltaiset elokuvajuhlat – mikä hieno ja osuva sana – ovat tärkeitä. Tavallisesta ohjelmistosta poikkeavien elokuvien näkemisen mahdollistamisen lisäksi ne tarjoavat tilaisuuden kohdata myös muita intohimoisia elokuvafaneja. Ei heidän kaikkien kanssa tarvitse jutella, kunhan nauttii yhteenkuuluvuuden tunnelmasta.
Sillä vanha hokema ”elokuva on parasta teatterissa” pitää paikkansa. Ei vain siksi, että valkokankaalla elokuva pääsee paremmin oikeuksiinsa kuin pienellä ruudulla, vaan myös siksi, että parhaimmillaan teatterissa katselukokemus on kiehtova yhdistelmä yksityistä ja yhteisöllistä.
Tokihan riskinä ovat samaan näytökseen eksyvät vieruskaverin kanssa supisijat ja eturivin ”salaa” somettajat, jotka kuvittelevat, ettei kännykän loiste häiritse takariville asti. Heitä voi sitten päivitellä muiden oikeiden leffafanien kanssa.
Jouni Vikman
Päätoimittaja