Danny Boylen (Trainspotting, 28 päivää myöhemmin) ohjaama 127 tuntia perustuu tositapahtumiin: pohjalla on extreme-urheilija Aron Ralstonin omaelämäkerrallinen teos Between a Rock and a Hard Place. Ralston kävi viisipäiväisen kuolinkamppailun keskellä Utahin aavikkoa, kun hänen kätensä jäi kiviseinän ja kalliosolan reunasta lohjenneen kivenmurikan väliin. Yksin matkaan lähtenyt seikkailija jätti puhelimen kotiin, eikä kertonut kenellekään matkakohdettaan.
Visuaalisesti vimmaisesta ohjaustyylistään tunnettu Boyle hyödyntää samoja valttikorttejaan, jotka nostivat Slummien miljonäärin ilmestymisvuotensa palkituimmaksi elokuvaksi. Kuva on jälleen ylisaturoitu ja hektinen, nopeasti vaihtuvista fragmenteista ja kiivaista kuvasiirtymistä koostuva. Leikkaaja Jon Harris pitää temmon kiihkeänä, kauniista ääniraidasta vastaa Oscar-palkittu A.R. Rahman. Näiden ohella keskeinen on filmin pirullisesti kauhua tuottava äänisuunnittelu, joka saavuttaa kulminaationsa loppupuolen intensiivisessä, pohjattoman kivuliaassa kohtauksessa.
Keskiössä on James Franco, joka sisäistää energisen ja elämäniloa uhkuvan pääroolin täydellisesti. Hahmon aitous korostuu kun Ralston jää kiipeliin: seikkailijan ahdinko on kuvattu aidosti, jännitys kumpuaa pienistä asioista. Vaihdokset huolettomasta hauskanpidosta ensishokkiin, neuvokkuuteen ja neuvottomuuteen ja lopulta hulluuden rajalle ovat samaan aikaan huomaamattomia ja shokeeraavia. Alun itsevarmasta seikkailijasta on lopussa jäljellä enää puhdas, muistojen ja muistikuvien siivittämä selviytymishalu, kaikki ylimääräinen karisee asteittain.
Käsikirjoitus on kompakti, turhia rönsyjä ei ole. Kate Maran ja Amber Tamblynin pienten sivuhahmojen läsnäolo on perusteltua. Lisäksi keskeisiksi henkilöiksi nousevat Ralstonin perheenjäsenet, jotka esiintyvät vain tämän muistikuvissa ja hallusinaatioissa. Boylen ansioksi on luettava, etteivät nämä jaksot vieraannuta tai tunnu teennäisiltä. Rohkea ja onnistunut valinta on myös viimeisten kuvien säestämä voimauttava Dido-balladi If I Rise.
Boylen ja Simon Beaufoyn tiivistä käsikirjoitusta tukee vimmainen kuvaus, jonka hallittu eklektisyys on seurausta kahden kuvaajan käytöstä. Puolet filmistä on Anthony Dod Mantlen (Slummien miljonääri, Antichrist) käsialaa, puolet taas Enrique Chediakin (28 viikkoa myöhemmin, Repo Men). Myös välineissä on läsnä kahtiajako perinteisen filmin ja digitaalisen kameran välillä. Kolmas elementti on Ralstonin oma videokamera, jonka rooli korostuu kalliosolan uumenissa.
Tyylillisesti ja temaattisesti Boylen kerronta muistuttaa ohjaajan edellistä, sävy on toiveikas ja inspiroiva. Ralstonista ei tehdä sankarihahmoa – kyseessä on vain neuvokas, hiukan turhan itsevarma seikkailija. Päähenkilön kautta Boyle näyttää, kuinka ihmeellisiin saavutuksiin ihminen on valmis, kun tämä ajetaan ahtaalle. Keskeinen teesi on myös muiden ihmisten tärkeys – elementit ovat samat kuin parin vuoden takaisessa, toisesta tosielämän seikkailijasta kertoneessa Erämaan armoille -elokuvassa.
On ohjaajan ansiota, että 127 tuntia on tiukasta rajauksestaan ja synkästä pohjasävystään huolimatta näin viihdyttävä. Aiheeltaan samankaltaiseen Haudattuun verrattuna ero on ilmeinen, niin käsikirjoituksen painokkuudessa kuin elokuvan katsottavuudessa. Olennaista on tarinan rytmitys, joka lyhyestä aikajanasta huolimatta antaa ilmaa Ralstonin kamppailulle. Ensimmäinen näytös sijoittuu keskelle avaraa maastoa, päähenkilön maastopyörä viilettää sen halki kameran taltioidessa hulppean miljöön. Kun Ralston ajaa puunrunkoon ja lentää naamalleen, jatkuu matka hetken makoilun jälkeen. Vastaan tulleen tyttökaksikon (Mara ja Tamblyn) kanssa hypitään kristallinkirkkaaseen maanalaiseen vesialtaaseen.
Elämänilo välittyy, ja tätä taustaa vasten Ralstonin kuolinkamppailu saa aivan uutta painoarvoa. Yhtäkkiä leikkikenttä supistuu koko ympäröivästä maailmasta pimeään ja ahtaaseen kalliosolaan. Lopputulos on uutistarinoita seuranneelle tuttu, mutta matka sinne niin elävästi ja tunnelatautuneesti kerrottu, että täydellisen katarttinen loppu tulee vastaan hetkessä.