Kaksi vuotta sitten esikoisohjauksensa näytelmäelokuvien saralla tehneet Phil Lord ja Christopher Miller yllättivät elokuvayleisön ja kriitikot kertalaakista. 1980-luvulla suosittuun poliisisarjaan pohjautuva 21 Jump Street päivitettiin uuteen muotoon ja genre vaihdettiin draamasta komediaan. Elokuva kirvoitti osuvalla itseironiallaan hymyn jopa vakavien taidekriitikoiden huulille. Menestyksestään huolimatta elokuva ei Suomessa päässyt teatterilevitykseen asti.
Menestyksen huumassa jatko-osa oli taattu, mutta voitaisiinko ensimmäisen elokuvan menestysresepti toistaa yhtä toimivasti? Juuri tämä on 22 Jump Streetin asetelma: tehdään kaikki niin kuin ennenkin, niin homma toimii. Näin käskee Nick Offermanin esittämä poliisipäällikkö. Tästä kumpuaa 22 Jump Streetin hirtehinen satiiri, joka saa perinteisten pippelivitsien ohella nauramaan vedet silmissä.
22 Jump Street vie Schmidtin (Jonah Hill) ja Jenkon (Channing Tatum) lukion sijaan yliopistoon, missä heidän tulee selvittää vaarallisen huumausaineen myyjä. Poliisityö uhkaa jäädä taka-alalle, kun henkisesti keskenkasvuiset kytät innostuvat opiskelijaelämästä. Jenko löytää sielunkumppanin jalkapallon parista, Schmidt taas tapaa taidepiireissä ihastuttavan tytön (Amber Stevens). Samalla kyttäkaksikon keskinäinen suhde alkaa rakoilla vanhan avioliiton tapaan.
Samaan tapaan kuin ensimmäinen elokuva vitsaili sillä, miten tv-sarja päivitetään elokuvaksi, 22 Jump Street veistelee huumoria jatko-osien tekemisestä. Se nauraa hersyvästi itselleen olematta silti nolo tai itsekeskeisen röyhkeä. Asetelma on tuttu, mutta käsikirjoitus osaa vetää juuri oikeista naruista. Vakavalla naamalla väännetty, parodian aineksia sisältävä komedia on tasapainoista, paikoin korniakin, mutta aina yhtä nautittavan hauskaa. Sekaan heitetetään viittauksia muihin poliisikomedioihin (ja jopa Benny Hilliin), höystetään huumoria vauhdikkaalla toiminnalla ja lauotaan typeryyksiä toisensa perään. Ja kaikki toimii kuin junan vessa.
Hauskakaan käsikirjoitus ei pärjää ilman osaavia näyttelijöitä. Jump Street -elokuvien suurin vahvuus on pääosakaksikon välisessä kemiassa. Niin fyysisiltä ominaisuuksiltaan kuin näyttelijänlahjoiltaankin hyvin erilaiset Hill ja Tatum tukevat toisiaan täydellisesti ja erilaisuudesta kasvaa voimavara. Toimintapainotteisissa rooleissa nähdystä Tatumista on kuoriutunut lakonisuudessaan omalaatuinen koomikko, jota Hillin laajempi ilmaisullinen skaala korostaa.
22 Jump Street vääntää vitsiä parisuhteeseen verrattavasta työpartneruudesta, päähenkilöiden iästä ja opiskelijaelämän hulvattomuudesta sekä tarjoaa yhden tämän vuoden parhaimmista räkänauruista isä-tytär-poikaystävä -akselilla. Samalla se muistaa opiskelijaelämän naiviuden ja viattomuuden, mitä iän mukanaan tuoma vastuu ei ole vielä ehtinyt kyynistää ja käy läpi itsensä löytämisen vaikeutta vielä aikuisellakin iällä.
Ohjaajakaksikko Lord ja Miller on viime vuosina sementöinyt paikkansa erinomaisten viihde-elokuvien tekijöinä. Poutapilviä ja lihapullakuuroja -animaatiolla uransa aloittanut kaksikko takoo hittejä toisensa perään, sillä he ovat Jump Street -elokuvien lisäksi vastanneet myös yllättävän toimivaksi muodostuneesta Lego Elokuvasta. Olivatpa heidän tuotantonsa miten laskelmoivia tahansa, niissä tuntuu aina olevan myös sydän mukana.
Vuoden hauskimman elokuvan tittelistä kilpailtaessa 22 Jump Street on erittäin vahvoilla.