24 viikkoa

GENRE ENSI-ILTA 13.01.2017 TÄHDET

Astrid Lorenz (Julia Jentsch) on suosittu koomikko. Aluksi kaikki onkin hyvin – ura vetää ja hän odottaa toista lastaan aviomies/manageri Markuksen (Bjarne Mädel) kanssa. Kuuden kuukauden kohdalla onnellinen pari saa kuitenkin kuulla lapsen kärsivän Downin syndroomasta, ja elämä suistuu raiteiltaan. Heidän on nopeasti tehtävä päätös, joka muuttaa heidän elämänsä ikuisiksi ajoiksi. Ja jota he todennäköisesti katuvat joka tapauksessa.

Käsiteltäessä sellaista mielipiteitä jakavaa aihetta kuin pitkälle ehtineen raskauden keskeytys, on oltava hienotunteinen. Anna Zohra Berrached ei ole. Harmi, sillä tv-tuotantomaisuudestaan huolimatta 24 viikkoa olisi voinut olla tärkeä elokuva. Nyt se jää vain hyvää tarkoittavaksi.

Saksalaisohjaaja ei pelkää yhteiskunnallisiin aiheisiin tarttumista (hänen edellinen elokuvansa kertoi lesboparista, joka yrittää hankkia lasta), mutta uutuus jää yllättävän löysäksi. On kuin hän pelkäisi ottamaansa tehtävää: aina kun kohtaus uhkaa herättää aitoa tunnetta, hän turvautuu tyhmään vitsiin tai uuteen yllätyskäänteeseen. Lopputuloksena ei ole monimutkaisempi elokuva vaan vain sellainen, josta ei välitä. Koska oikeasti, miksi pitäisi?

Kun 24 viikkoa sai ensi-iltansa Berliinissä, Berrachad korosti joka käänteessä, ettei se ole abortin puolella tai sitä vastaan. Sellainen neutraalius tuntuu myös riisuneen sen kaikesta persoonalisuudesta. 24 viikkoa on tämän vuoden elokuvien Sveitsi. Ilman suklaata.

Berrachad on roolittanut elokuvaan oikeita lääkäreitä ja asiantuntijoita, mutta he eivät auta. Raskas dialogi ja käsivaralla kuvatut lähikuvat saavat elokuvan tuntumaan videoluennolta. Ja ilman kaikkea veteen liittyvää kuvastoakin olisi tullut toimeen.

Tekemällä Astridista julkisuuden henkilön, jonka jokaista päätöstä täysin tuntemattomat ihmiset käsittelevät ja arvostelevat, Berrachad tuo kiinnostavan lisätason aiheeseen, jota yleensä käsitellään henkilökohtaisena trageriana. Mutta se ei johda mihinkään kuten eivät muutkaan elokuvan sivujuonteista.

Loppujen lopuksi Berrachedin elokuvalla on vain yksi asia sanottavana: vaikka kuinka puhuisi kumppanuudesta ja yhdessä tekemisestä, abortissa kyse on aina naisen päätöksestä. Mutta jos ei ole asunut kivenkolossa tai päällekäyvän konservatiivisessa Puolassa, sen todennäköisesti jo tiesi. Ja jos ei tiennyt, mikään määrä hd-kuvia kohdusta tuskin kääntää päätä.