Joka päivä kaksi suomalaista päättää elämänsä itse. Vakavista itsemurha-ajatuksista kärsii jopa 10 prosenttia ihmisistä. Suurella osalla meistä on tuttavapiirissään joku, joka on käyttäytynyt itsetuhoisesti tai yrittänyt itsemurhaa. Ei liene lamauttavampaa tunnetta kuin pelätä läheisensä puolesta: mitä jos hän tekee itselleen jotakin?
Itsemurhan varjo on pitkä ja synkkä. Jälkeen jääneet kamppailevat surun ja syyllisyyden kanssa jopa vuosia. Vaikeinta on käsittää, miksi oma elämä olisi yhä arvokas, kun toinen on halunnut luopua omastaan. Vielä vaikeampaa elämää on jatkaa, kun luopuja on ollut oma lapsi.
Jukka Kärkkäisen ja Sini Liimataisen dokumenttielokuva Näin unta elämästä kertoo itsemurhasta niin sitä harkinneiden kuin sille läheisensä menettäneiden näkökulmasta. Kuuden ihmisen kokemukset valaisevat itsetuhoon ajautuvien mielenmaisemaa. Elokuva avaa omaisten surun, menetyksen ja luopumisen tunteita.
Jukka Kärkkäisen aikaisempia ohjauksia ovat Kansakunnan olohuone (2009) ja maailmallakin palkittu Kovasikajuttu (2012). Sini Liimatainen on toiminut käsikirjoittajana, ohjaajana ja kuvaajana dokumenttielokuvissa. Hän oli käsikirjoittamassa muun muassa Kansakunnan olohuonetta.
Vähäeleisen dokumentin keskiössä on Aleksin tarina. Musikaalisen nuoren miehen mieli alkoi järkkyä vaiheessa, joka voi olla koetteleva terveellekin nuorelle: ensimmäisten itsenäisten vuosien aikana. Vähitellen musiikki alkoi menettää merkitystään, eikä yhteyttä toisiin ihmisiin enää löytynyt. Aleksi eristäytyi ja vaipui syvälle omaan maailmaansa.
Aleksin vaiheita tavallisesta, turvallisesta lapsuudesta mielenterveysongelmien varjostamaan aikuisuuteen kuvitetaan mustavalkoisilla animoiduilla jaksoilla. Ratkaisu on melko toimiva: tunnelmaltaan melankoliset ja viitteellisyydessään runolliset jaksot rytmittävät kertojien raskaita ja tunteellisia puheenvuoroja.
Aleksin tarinaa kertovat äiti ja pikkusisko, jolle veli oli tärkeä tuki ja esikuva. Nuoren mielenterveysongelmilla on tapana heijastua koko perheeseen, ja niin kävi Aleksinkin tapauksessa. Hänen kuolemansa sai pikkusiskon oirehtimaan rajusti.
Vaikka Näin unta elämästä on pieni, perinteisin keinoin toteutettu dokumentti, ovat sen herättämät tunteet voimakkaita ja syviä. Omaisten hätää ja epätoivoa on mahdotonta katsoa kuivin silmin. Menetysten nostattama itku on kuitenkin puhdistavaa lajia.
Itsemurha on aina väkivaltainen kuolema, ja väkivallasta toipuminen voi viedä kauan. Kärkkäisen ja Liimataisen elokuva kuitenkinmuistuttaa, että vaikka itsemurhan taustalla on usein pohjatonta yksinäisyyttä, on meillä elävillä vielä toivoa: voimme olla yhtä surussamme.