Vuonna 1991 ilmestynyt, Kathryn Bigelow’n ohjaama toimintaseikkailu Point Break on monelle sen aikoinaan nähneelle elokuvafanille – ja myös tuoreemmille katsojasukupolville – tärkeä elokuva. Niinpä jo ajatus uudelleenfilmatisoinnista on tuntunut masentavalta, vaikka näinä studioiden mielikuvituksettomuuden aikoina se oli vain ajan kysymys.
Moni asia loksahti kohdalleen alkuperäisessä elokuvassa. Päähenkilöt Keanu Reeves ja Patrick Swayze olivat jo melko tunnettuja kasaritähtiä, mutta olivat myös läpimurron kynnyksellä vakavasti otettavina tähtinä. Heitä tuki hyvä joukko muita näyttelijöitä. Samaan aikaan extreme-urheilulajit olivat leviämässä yleiseen tietouteen musiikkivideioiden ja omien tv-ohjelmien kautta.
Kaiken kruunasi Bigelow’n hengästyttävä mutta hahmoja ymmärtävä ohjaus. Point Breakista tuli ensin lippukassamenestys ja sittemmin kulttisuosikki.
Yllättäen Ericson Coren uusi versio ei vedä alkuperäistä lokaan. Lähinnä se johtuu siitä, että kaikki mikä alkuperäisessä toimi, on nykymaailmassa kärsinyt inflaation. Niinpä uusi Point Break panostaa enemmän ja isommin näyttämiseen kuin mieleen painuvan tarinan kertomiseen. Samalla siitä tulee liian kevyen harmiton, jotta sitä jaksaisi uskottavasti syyttää pyhäinhäväistyksestä. Toisaalta näyttävyys ja kehystarinan paljastuminen hulvattoman hölmöksi, kun siitä on poistettu kaikki vakaumuksellisuus, tekevät uutuudesta myös erittäin viihdyttävää, todennäköisesti aivosoluja tuhoavaa silmäkarkkia.
Koska neljännesvuosisadassa surffaamisesta ja laskuvarjolla hyppäämisestä on tullut kaikkien huvia, uutuus lisää extremegalleriaan motocross-temppuilun, ilman laitteita sukeltelun, basehypyt, liitopukuhypyt ja kalliokiipeilyn. Kohtauksia ovat olleet tekemässä lajien mestarit, ja ne ovat elokuvan suola. Niiden aikana turha mutta pakollinen 3D toimii satunnaisesti. Muuten huomaa selvästi, että elokuvaa ei alunperin ole kuvattu 3D-konversio mielessä.
Extreme-temput ja niihin liittyvä komeissa maisemissa ympäri maailmaa tapahtuva matkustelu (liittovaltiopoliisi FBI on näköjään myös vuosien varrella ylennetty maailmanpoliisiksi) perustellaan hämärällä filosofisella matkalla. Se on tyhjää puhetta, jolla ei ole mitään tekemistä valkokankaan tapahtumien kanssa, mutta tarjoaapa johtolankoja laiskan käsikirjoituksen etsivätyöskentelylle.
Luke Braceyssa lepattaa silloin tällöin tähtikarisman kipinä, muita hahmoja voisi surutta vaihdella keskenään ilman, että katsoja pahemmin häiriintyisi. Braceyn Johnny Utahin ja Édgar Ramírezin Bodhin välillä ei ole mitään kemiaa, mutta sentään alkuperäiseen verrattuna heidän tukanvärinsä on vaihdettu!
Yhdistelmä aitoa näyttävyyttä ja henkeäsalpaavia stuntteja ja kaikkea niitä ympäröivän tahaton hauskuus, paikoin jopa hysteerisyys, muodostavat äärimmäisen viihdyttävän kokonaisuuden, jota katsoessa ei voi olla hymyilemättä. Sille tahtoisi melkein antaa neljä tähteä, mutta alkuperäisen muistoa kunnioittaen ei voi.