A United Kingdom saattaa tuntua vanhanaikaiselta, mutta se on sitä hyvässä mielessä. Vuosikymmen sitten kuvauspaikalla olisi häärännyt Richard Attenborough. Ei Amma Asantekaan hullumpi ole. Hänen varma ohjauksensa ja kekseliäät näyttelijävalinnat nostavat elokuvan vastaavien tekeleiden yläpuolelle.
Lontoo 1940-luvulla. Seretse Khama (David Oyelowo), Bechuanalandin (nykyään Botswana) prinssi opiskelee laki Isossa-Britanniassa. Itsensäkin yllätykseksi hän laittaa kirjat syrjään ja päätyy ihastumaan reippaaseen Ruth Williamsiin (Rosamund Pike), tanssiaisissa tapaamaansa valkoiseen tyttöön. Kuuroina perusteluille liittoa vastaan, joita esittää myös Ruthin tiukkapipoinen isä (Nicholas Lyndhurst), nuoret päättävät mennä naimisiin ja aloittaa uuden elämän Seretsen kaukaisessa kotimaassa. Pian on kuitenkin selvää, että oltiin millä mantereella tahansa, jotkut ennakkoluulot pysyvät samoina.
On yksi asia, jota elokuvat ovat palvoneet siitä lähtien kuin media keksittiin: tarina mahdottomasta rakkaudesta. Tai vieläkin parempaa: tositarina mahdottomasta rakkaudesta. Eikä ihme, on tosiasia, että himoitussa ”perustuu tositapahtumiin” -leimassa on enemmän taikavoimaa kuin abrakadabrassa. Muutaman sanan ansiosta yleisö on kuin noiduttuna valmis nielemään mitä naurettavimmatkin juonenkäänteet, joita heidän kasvoilleen heitetään.
Vaikka Amma Asante kertookin melkoisen dramaattista tarinaa, hän ei onneksi koettele katsojan kärsivällisyyttä liikaa. Kuten Asanten edellinen elokuva Belle osoitti, hän pystyy sanomaan jotain tärkeää tinkimättä kuvan hohdokkuudesta. Se on virkistävää nykypäivänä, jolloin enemmistössä ovat ”rosoiset” sosiaaliset draamat. A United Kingdom on sitä itseään: lumoavan kauniisti kuvattu, taidolla kudottu draama, jonka sanoma pysyy erittäin helposti katsottavana – tosin melko itsestään selvänä.
Kovin kritiikki ei kohdistukaan ohjaajaan vaan hänen kynäniekkaansa. Guy Hibbert, jonka edellinen elokuva oli melko saarnaava Eye in the Sky, ei ole maailman hienovaraisin käsikirjoittaja. Hän pitää asioiden vääntämisestä rautalangasta pelkän vihjaamisen sijaan, ja hän tuntuu ihastuneen Erittäin Tärkeisiin Puheisiin, jotka yleensä vain Mel Gibson voi saada anteeksi – lähinnä koska yleensä niitä seuraa verilöyly.
Katsoja voisi myös tulla toimeen ilman sherrya siemailevia yksiulotteisia sivuhahmoja, joita tupsahtelee kuvaan kuin sieniä sateella. Draco Malfoyn ilmaantuessa paikalle on turha enää toivoa mitään hienovaraista.
A United Kingdomin pitää kuitenkin hauskana pariskunta sen ytimessä. David Oyelowon ja Rosamund Piken välillä on hienoa kemiaa, ja vaikka elokuvan jälkipuolisko ei täysin tavoita heidän ensimmäisten yhteisten kohtaustensa vaivatonta energiaa, on heidän matkansa rodullisten ja poliittisten muurien läpi riittävän kiehtovaa seurattavaa. Silti ei täysin pääse irti tunteesta, että tarinaksi kahdesta ihmisestä, jotka riskeerasivat käytännössä kaikkensa voidakseen olla yhdessä, elokuva on hieman liian turvallinen.