Kuka voisi vihata söpöillä eläimillä ja muilla luonnon ihmeillä täytettyä elokuvaa, joka muistuttaa yleisöä luonnonsuojelun tärkeydestä?
Kyllästymiseen sentään olisi lupa. Onhan näitä nähty ennenkin, Karhusta (1988) lähtien.
Amazonia tuo onneksi koko perheen luonto- ja seikkailugenreen uuden kierteen. Ohjaaja Thierry Ragobert ansaitsee hatunnoston jo siitä, että hän sekoittaa dokumentin ja fiktion rajoja ennakkoluulottomasti.
Kankaalla ei alkua ja loppua lukuun ottamatta esiinny ihmisiä. Ihmisääntä ei kuulla edes kertojana – ja niin vain kapusiiniapinan karisma riittää siivittämään tarinan lentoon.
Sai-apina pelastuu lentokoneonnettomuudesta ja ajautuu ihmisten hyväntahtoisesta mutta vankilanomaisesta huostasta keskelle maailman suurinta sademetsää. Ragobert laskee kertomuksen eläimen harteille eikä turvaudu ihmiseen edes kertojana.
Amazonia on luokiteltu useilla elokuvasivustoilla dokumentiksi. Sitä se ei ole, sillä käsikirjoitus on fiktiota. Toisaalta tietokoneteknologiaan ei ole juuri turvauduttu, joten sademetsä on täyttä totta, kuten myös sen eläimet.
Niiden kasvot ja elekieli välittävätkin katsomoon sen verran väkeviä tunteita, että sanoja ei tarvita.
Sai-apina ei ajaudu verisiin eloonjäämiskamppailuihin. Se on ponteva ja urhea, mutta sen koettelemukset ovat lähinnä säyseitä käninöitä muiden apinoiden ja eläinlajien kanssa sekä taistelemista hellän äkäisiä luonnonvoimia vastaan. Niinpä Amazonia todella sopii pienimmillekin katsojille.
Paikoitellen punainen lanka löystyy, mutta silloinkin sademetsän briljantit visuaalit jaksavat viihdyttää.
Ragobert ei kikkaile 3D-tekniikalla: katsojan kasvoille ei roisku vesipisaroita eivätkä eläimet sinkoile liaaneista niskaan.
Samalla 3D jää perustelematta. Gustavo Hadban ja Manuel Teranin linssit ovat tallentaneet Amazonin sademetsän kastepisaroita myöten niin upeana, että maisema salpaisi hengen kaksiulotteisenakin.