Sian näköiset parrakkaat ulkomaalaiset tulee ja vie meidän munat!
Tällaista maahanmuuttovastaista sanomaa Angry Birds -elokuvan tuottanut Rovio-yhtiö tuskin on halunnut leffaan ujuttaa, mutta siten monet ovat elokuvaa tulkinneet. Eikä se toisaalta ole ihme, sillä viestin voi halutessaan nähdä niin selvästi. Ja kriitikothan rakastavat tällaisten tulkintojen tekemistä.
Hämmentävästä piilomerkityksestä elokuvan tekijät voivat tietenkin syyttää vain itseään, ja onkin ihme, että sitä ei ole sitä missään vaiheessa huomattu ja yritetty jotenkin häivyttää.
Näiden ilmeisen tahattomien piiloviestien lisäksi elokuvassa on kuitenkin paljon muutakin. Kuten jo ennakkoon nähdyt pätkät jo väläyttivät, Angry Birds -elokuva on visuaalisesti kekseliäs ja parhaimmillaan hillittömän hauska animaatio.
Hahmoista on tehty persoonallisen näköisiä, ja elokuvan maailma on täynnä upeita yksityiskohtia. Päähenkilö Red (ääninä Jason Sudeikis/Riku Nieminen) ja hänen kaverinsa Sakke (Josh Gad/Antti Lang) ja Pommi (Danny McBride/Joonas Saartamo) ovat hauskoja tyyppejä.
Mukana on runsaasti aikuisille suunnattuja viittauksia, jotka menevät lapsilta ohi, kuten silmänisku Hohto-elokuvalle. Mutta kuten Pixar-tuotannot ovat osoittaneet, aikuisille tehdyt vitsit eivät tee siitä lapsille liian vaikeaa elokuvaa. Lapset näkevät elokuvassa varmasti omat hupaisat juttunsa – kuten vaikkapa pylly- ja pissavitsit, joita ei säästellä.
Elokuvan ongelma vain on, että siitä puuttuvat parhaiden animaatioiden syvemmät tasot. Angry Birds -elokuvassa yritetään korostaa perhearvoja, yhteenkuuluvuuden tärkeyttä ja vihan tunteen käsittelyä mutta silti se on suurilta osin pelkkää kohellusta.
Possujen pommittaminen ritsalla voi olla hauskaa Angry Birds -pelissä, mutta elokuvan viimeiseen puolituntiseen olisi voinut keksiä jotain muutakin. Pitkänä elokuvana Angry Birds ei siis täysin kanna, vaikka se onkin taitavasti tehty. Kaiken elokuvassa nähtävän olisi voinut tiivistää puoleen tuntiin. Nyt tarina jää höyhenenkevyeksi.