Käytännössä aina, kun sliipattujen valtavirtaensi-iltojen keskellä ottaa katsottavakseen kotimaisen independent-tuotannon, sydänalassa kaihertaa kauhu. Saako kuvasta ja äänestä ennemmin päänsäryn kuin selvää? Herättävätkö näyttelijäsuoritukset lähinnä myötähäpeää ja vaivaannuttaako elokuvan tarina?
Kun sitten paljastuu, että suurimmaksi osaksi elokuvantekemisen osa-alueet ovat innokkaiden, yleensä nuorten ihmisten hallinnassa, ilahtuu aidosti. Vaikka elokuvalle todennäköisesti antaa myös roimasti risuja, toivoo niistä otettavan edes jotain vinkkiä, sillä tekijöiltä haluaa ehdottomasti nähdä lisää materiaalia jatkossa. Näin kävi Anselmi – nuori ihmissusi -elokuvan tapauksessa. Ja vaikka täytyy tunnustaa, että osa positiivisuudesta johtui henkilökohtaisesta ihmissusifanituksesta, eivät Anselmin ansiot johdu pelkästään ruusunpunaisten linssien läpi katselemisesta.
Anselmi – nuori ihmissusi sijoittuu ajallisesti kahdelle eri tasolle. Elokuvan nykyhetki sijoittuu 1980-luvun loppuun, viattomampaan maailmaan, jossa nuorten hormonit hyrräävät, mutta heillä ei ole nettejä eikä nykyisen pornografisoituneen maailman välineitä itsensä ja kroppansa peilaamiseen. Teini-ikäinen Anselmi on herännyt seksuaalisesti, ja tähän kerrontaan nivoutuvat nuoren perhedynamiikkaa taustoittavat takaumat 1970-luvun alusta, jolloin Anselmi sai alkunsa.
Myös tarinallisesti elokuva jakautuu kahteen erilliseen jatkumoon. Toisessa seurataan rippikoulua käyvän Anselmin ja hänen elämäänsä kietoutuvien ihmisten tarinaa. Hyvin irrallisessa toisessa tarinakokonaisuudessa tutkijapari tonkii pikkukylän mytologiaa suolla asuvasta hirviöstä. Lopussa nämä eri kokonaisuudet kohtaavat töksähtäen.
Elokuvan isoimmat ongelmat syntyvätkin eri osioiden yhteensovittamisesta ja niistä syntyvän tarinan jouhevasta kuljetuksesta. Teknisesti kaikki toimii huikean hienosti: kuvaus on näyttävää ja kuvan ja äänen leikkaus ammattitaitoista. Myös tärkeimmät näyttelijät osaavat asiansa. Aleksi Holkko on hyvä itsestään ja menneisyydestään teini-iän myötä kiinnostuvana Anselmina, vaikka hahmo käsitelläänkin hieman liiaksikin pelkän angstin kautta. Raskasta salaisuutta kantavaa isää näyttelevä Sami Palolampi murenee hienosti hiljalleen ja ensimmäisessä isommassa roolissaan nähtävä Pauli Hanhiniemi kantaa hänkin kylän moraalisen keskiön monitasoisen roolin mitä mainioimmin. Pääosien ulkopuoleltakin löytyy herkullisia hahmoja, joille olisi toivonut enemmänkin syventämistä. Nyt he ovat usein pelkkiä juonielementtejä, joiden tehtävä tarinassa vaihtelee sen käänteiden vaatimuksesta.
Tarinan kauhua liippaavat jännityselementit alkavat usein rakentua lupaavasti, mutta jäävät kesken, koska rytmitys ei toimi, ja paikoin aikatasoilla liikkuminen on hieman horjuvaa. Taustatarinan auki keriytymistä olisi voinut miettiä tarkemmin. Nyt Anselmin kannalta tärkeät asiat selviävät katsojalle turhankin aikaisin ja loppuun on jäänyt vähäpätöisempiä yllätyksiä. Mytologia olisi pitänyt rakentaa paremmin, nyt siitä olivat selvillä lähinnä ulkopuoliset tahot, eivätkä päähenkilöt koskaan oikeastaan edes viittaa siihen.