Miehen (Willem Dafoe) ja Naisen (Charlotte Gainsbourg) rakastellessa intensiivisesti heidän pieni poikansa putoaa kerrostalon auki jääneestä ikkunasta kuolemaansa. Tragedian seurauksena Nainen joutuu syvästi masentuneena sairaalahoitoon.
Mies on ammatiltaan terapeutti ja vaatii Naista lopettamaan lääkityksensä voidakseen itse parantaa tämän masennuksen. Pari lähtee kahden syrjäiseen lomamökkiinsä kokeilemaan miehen pitkiin keskusteluihin ja pelkojen analysointiin perustuvan terapian toimivuutta, mutta perillä tapahtumat eskaloituvat iljettävyyksien täyteiseksi painajaiseksi.
Itsensä tänä vuonna Cannesissa maailman parhaaksi ohjaajaksi nimennyt Lars Von Trier on elementissään tehdessään keinotekoisuuteen saakka vaikeaselkoista elokuvaa ja saadessaan provosoida yleisöjään ja arvostelijoitaan mm. yksityiskohtaisilla genitaali- ja penetraatiokuvilla sekä groteskeilla kauhunäyillä.
Antichrist ei kuitenkaan kaikessa arvoituksellisuudessaan tarjonne katsojien enemmistölle kovinkaan kiinnostavaa arvoitusta ratkaistavaksi. Niille, jotka se onnistuu koukuttamaan, riittää kyllä pohdittavaa.
Elokuvan ilmeinen ongelma on, ettei sillä ole kohdeyleisöä. Niille, joita sen tekosyvälliset höpinät, pirunnyrkiksi kietoutuva rakenne ja omalaatuinen symboliikka kiinnostavat, ovat sen eksplisiittiset kauhu- ja inhonäkymät liikaa. Ne, jotka katselevat mielellään iljettävyyksiä valkokankaalla, ehtivät nukahtaa niiden tarjoilua odotellessaan.
Ongelmistaan huolimatta Antichrist sisältää paljon hyvääkin. Von Trier yllättää katsojansa tämän tästä häkellyttävän kauniilla kuvilla, joista erityisen muistettavien asetelmat mukailevat Hieronymus Boschin helvettiaiheisia maalauksia. Ja vaikka kauhuelokuvan ystävien ylivoimaiselle enemmistölle elokuva on taatusti äärimmäisen pitkäveteinen, on pakko antaa tunnustusta kauhuelementtien innovatiiviselle käytölle, joka onnistuu tuottamaan erittäin hyvällä tavalla häiriinnyttäviä tunnelmia.