Kun tusina avaruusalusta laskeutuu eri puolilla Maata (mukaan lukien Devon, kaikista paikoista), paniikki iskee. Vierailijoiden kanssa kommunikoimiseksi armeija päättää kutsua apuun fyysikko Ian Donnellyn (Jeremy Renner) ja tohtori Louise Banksin – arvostetun kielitieteilijän (Amy Adams).
”Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi” oli Alienin kuuluisa mainoslause. Siihen voisimme lisätä: eikä kukaan kuule nauruasikaan. Queenia huudattavan Flash Gordonin technicolor-näyttävyyden aika on ohi. Lukuun ottamatta tietyn galaksin tiettyjä vartijoita scifistä on tullut vakavampaa kuin Sean Penn puhumassa demokratiasta. Gravitysta Interstellariin kyse ei ole enää niinkään oudoista avaruusolennoista tai ylenpalttisista orgasmikoneista – kuinka kaipaammekaan sinua, Barbarella – kuin ihmisyydestä, uhrauksista ja teoreettisesta fysiikasta. Tai ainakin luulen niin, sillä nukuin sikeästi Insterstellarin läpi.
Vaikka Arrival tapahtuu Maan ilmakehässä, se ei silti ole naurumyrsky. Ted Chiangin novelliin perustuvan tarinan ulkoiset piirteet voivat tuntua hieman tutuilta. Mikäpä itseään kunnioittava avaruusolentoelokuva voisi unohtaa liipasinherkän armeijan edustajat tai ’yhdistäkäämme voimamme yhteisen uhan edessä’ -sanoman? Toisaalta se on myös elokuva kielitieteistä. Se ei välttämättä ole seksikkäin kaikista maailman mahdollisista tieteen suuntauksista. Mutta vaikka Arrival ei välttämättä liity suurten scifi-klassikoiden joukkoon ihan lähitulevaisuudessa, se on kunnianhimoinen yritys ja suurimmaksi osaksi onnistunut sellainen.
Siinä on mielenkiintoisia visuaalisia jippoja – sen Abbottiksi ja Costelloksi nimetyt, oudon häiriinnyttävästi käden ja elefantin sekoitukselta näyttävät alienit ovat mainioita – erinomaisia näyttelijäsuorituksia ja loppuratkaisu, jonka voi ehkä aavistaa, mutta joka silti onnistuu iskemään sydänalaan. Arrival on ehkä hieman siirappinen, mutta se on myös tarpeeksi tietoinen itsestään tunnistaakseen rajoituksensa – joihin se tarttuu itse päätä pahkaa. Kun joku ihmettelee alusten sattumanvaraista sijoittumista (jälleen – Devon), hän saa vastaukseksi nopean heiton: ”Sheena Eastonilla oli hitti kaikissa niissä paikoissa”.
Jos tämä on Villeneuven näkemys scifistä, voimme olla hieman vähemmän huolissamme tietystä työn alla olevasta Harrison Ford -elokuvasta, josta viime aikoina on kohistu. Äh, ketä yritän huijata, olen kauhuissani. Haloo, se on Blade Runner! Ei se tarvitse jatko-osaa!
Villeneuve on ehkä keksinyt uudelleen M. Night Shyamalanin yllätysloppujen kadonneen taidon, mutta hänen elokuvansa ei silti pidä ylenpalttisesti meteliä itsestään. Sen keskiössä on pyrkimys päästä yli erimielisyyksistämme ja ymmärtää toisiamme. Välillä Arrival horjuu hupsuuden rajoilla, eikä kukaan missään usko Renneriin tiedemiehenä oli tällä lasit tai ei, mutta Amy Adams saa uskomaan mitä vain. Antakaa naiselle jo se Oscar. Ihan saman tien.