Avengers: Endgame

Kymmenisen vuotta kehittynyt supereepos saa ansaitsemansa lopetuksen niin kuvallisen spektaakkelin kuin tunteellisen viimeisen luvun myötä.

24.4.2019 10:01
MAA VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 24.04.2019

Hyviä ja huonoja uutisia Avengers: Endgame -elokuvaan liittyen. Aloitetaan huonoista.
Mikäli on allerginen tieteen ja luonnonlakien vääntelylle – jopa toimintafantasialeffojen höpöhöpö-sellaisille – haluttujen juonenkäänteiden aikaansaamiseksi, ei missään tapauksessa kannata mennä suuttumaan Avengers: Endgameen. Jos on kiinnostunut tutustumaan siihen, mistä supersankarivouhotuksessa on kyse, on Avengers: Endgame maailman huonoin paikka aloittaa.

Nörttikin joutui jatkuvasti pohtimaan, että mihin tämä ja tämä hahmo olikaan viimeksi jäänyt. Suositeltavaa on, että katsoo tai kertaa vähintään tämän ja viime vuoden aikana ilmestyneet neljä (!) MCU-superleffaa ja paneutuu myös Guardians of the Galaxy -elokuviin, Doctor Strangeen, Captain America: Civil War -hittiin ja ehkä erään easter egg -välähdyksen vuoksi myös Iron Man 3:een. Vähintään.

Sitten ne hyvät uutiset. Jos pystyy tukahduttamaan epäuskonsa ja on tähän astisten Marvelin supersankarielokuvien ystävä, on Avengers: Endgame kaikki odotukset lunastava päätös tallin pisimmälle, elokuvasta toiseen luikerreelle saagalle. Monet ennakkoarvaukset toteutuvat, mutta mukaan mahtuu yllätyskäänteitäkin. Ennen kaikkea massiivinen spektaakkeli tuntuu valtavasta tarina- ja hahmomäärästään huolimatta yhtä aikaa ilmavalta ja tiiviiltä – ja ennen kaikkea kolmetuntista kestoaan lyhyemmältä.

Viime vuonna Avengers: Infinity War -elokuvassa linkolalainen superpahis Thanos sai sankareiden ponnisteluista huolimatta haltuunsa aikaa ja todellisuutta hallitsevat ikuisuuskivet. Sormiaan napsauttamalla hän hävitti puolet kaikesta elämästä koko universumissa. Myös maapallolla menetettiin puolet väestöstä, mukaanlukien monia tuttuja superhahmoja.

Endgamen alussa tyrmätyksi tulleet sankarit kokevat vielä yhden vastoinkäymisen, joka tuntuu lopulliselta: Thanosin aikaansaamaa tuhoa ei pysty perumaan. Muun maailman tavoin Avengers-ryhmän jäsenet vajoavat vuosia kestävään lamaannukseen, vaikka jotkut pyrkivät selviytymismekanismina pyörittämään jonkinlaista sankariorganisaatiota. Osa omaksuu asenteen ”kun en pystynyt auttamaan kaikkia, en sitten auta ketään”. Toisessa ääripäässä läheisiään menettänyt sankari ottaa periaatteekseen ”tapan sitten kaikki, *kele!”.

On tietysti vaikea kuvitella, miltä miljardien ihmisten häviäminen tuntuisi, mutta on hieman vaikea kuvitella, että niin tavalliset ihmiset kuin sankarit menettäisivät kyvyn pitää huolta itsestään, toisistaan ja ympäristöstään. Samoin hieman arveluttaa joidenkin tuttujen hahmojen yllättävä murhanhimoisuus, joka loppua kohti saa kansanmurhan mittasuhteita ilman sen kummempia moraalisia pohdintoja.

Toisaalta tarinassa on käytävä kivipohjassa, jotta voidaan alkaa rakentaa uutta nousua. Sillä viisi vuotta tuhon jälkeen tapahtuu jotain, joka saa toivon heräämään muutamissa tutuissa hahmoissa. Mutta miten korjataan takautuvasti tuhon jäljet hävittämättä sitä vähää hyvää, jota jotkut ovat onnistuneet vuosien varrella rakentamaan? Voi kun olisi käytettävissä aikaa ja todellisuutta hallitsevat ikuisuuskivet…

Anthony ja Joe Russo ovat saaneet aikaiseksi uskomattoman superspagettisykerön, joka kasvaa ja kehittyy, luikertelee vanhojen tarinoiden läpi niitä kerraten ja uusiksi muokaten – ja ennen kaikkea se on täynnä meheviä lihapullia supertoiminnan ystäville ja sopivasti mausteita niiden hupsuudestakin nauttiville. Tosin ehkä itse ei pysähtyisi vitsailemaan, kun on toteuttamassa millintarkkaa operaatiota, jossa panoksena on koko maailmanhistoria (toisaalta, se ON aitoamerikkalainen takalisto).

Paikoin tunnehanoja tiristetään ehkä liikaakin, ja jotkut kuvat ja tilanteet eivät synny luontevasti vaan selvästä lavastushalusta. Mutta sen antaa anteeksi, sillä ne kuvat ja tilanteet ovat pahuksenmoisen upeita. Muutamassa edellisessä elokuvassa esitellyn supermoukarin suhteen pelot toteutuvat, sillä asioiden itsestään ratkeamisen estämiseksi hänet on vähän väliä kirjoitettava ulos tarinasta, jotta hänet voidaan taas tarpeen vaatiessa kelata takaisin. Senkin antaa anteeksi, sillä samalla myös tuhopuolen kuvastoa pystytään kasvattamaan suorastaan maailmanlopun meiningiksi.

Kaikesta silmäkarkista huolimatta mukavinta elokuvassa on alusta loppuun asti säilyvä ja kasvava tunnelma siitä, että nyt ollaan jonkin suuren äärellä. Kun tomu laskeutuu, on vähintäänkin selvitettävä kurkkuaan, jos ei vallan pyyhittävä silmäkulmaa. Tutuiksi käyneet hahmot saavat arvoisiaan tai ansaitsemiaan lopetuksia, ja haparoivia uusia versoja laitetaan itämään. Paitsi yksi varoitus: fanaattiset Thor-fanit saattavat pahastua sankarinsa kohtelusta!

Avengers: Endgame -elokuvan traileri

Lisää luettavaa