Aina välillä tulee vastaan elokuva, jota odottaa hieman ristiriitaisin tuntein. Ohjaaja-käsikirjoittaja Edgar Wrightin aiempi tuotanto on loistavaa, joskin hieman ailahtelevaista. Cornetto-trilogia on jo klassikko, vaikka sen viimeinen osa, The World’s End, olikin hieman heikompi kuin aiemmat elokuvat Shaun of the Dead ja Hot Fuzz. Myös vuoden 2010 Scott Pilgrim vastaan maailma jakoi mielipiteitä niin kriitikoiden kuin katsojienkin riveissä. Tämän takia Baby Driverin ensimmäistä traileria katseli hieman kriittisemmin silmin kuin normaalisti. Varsinkin kun sen ilmoitettiin olevan jonkinlainen musikaalin, komedian, toiminta-, musiikki- ja autoleffan sekoitus. Mitä ihmettä?
Onneksi kaikki pelot osoittautuivat perättömiksi jo elokuvan ensimmäisten kuuden minuutin aikana (jotka ovat muuten nähtävissä Youtubessa). Ensimmäinen kohtaus tekee selväksi, mitä tuleman pitää. Se todellakin on sekoitus musikaalia, toimintaa, musiikki- ja autoleffaa. Wright tarjoilee katsojille sellaista visuaalista ja audiaalista ilottelua, että epäilyksen rippeetkin karisevat teatterin lattialle heti leffan alussa.
Eikä ilottelu yhteen kohtaukseen jää, ei todellakaan. Leffa nimittäin tarjoaa mestarillisen taidonnäytteen kuva- ja äänileikkauksen saralta, kun kohtaus toisensa jälkeen tahditetaan ikivihreiden hittien ja hieman omituisempien klassikkobiisien tahtiin.
Ansel Elgortin näyttelemä Baby on rikollispomo Docin (Kevin Spacey) pestaama nuori pakokuski. Baby kuuntelee lähes aina musiikkia, ja elokuvan ääniraitana ja kohtausten liikuttajina käytetään juuri näitä nuorukaisen kuuntelemia biisejä. Baby elää elämänsä eri tapahtumat tuttujen biisien tahdissa. Jokaiselle tilanteelle löytyy oma soundtrackinsa. Babyn sisäinen maailma toimii ikään kuin musikaalina muiden reaalimaailmalle.
Rötöskeikoilla hän joutuu työskentelemään erilaisten klassisten rikollispersoonien kanssa. Baby Driverin voikin nähdä kunnianosoituksena (tai kliseisenä pastissina) vanhoille takaa-ajo- ja rikosleffoille. Mukana ovat pakolliset Bonnie ja Clyde -hahmot, kovisjätkä, porukan sekopää ja tietenkin se päähahmon tosi rakkaus.
Ilman musikaalista aspektia elokuvaa luultavasti haukuttaisiin käsikirjoituksen laiskuuden takia. Wright kuitenkin osoittaa jotain todella oleellista elokuvanteosta, minkä jokaisen ohjaajan tulisi tajuta jo ensimmäistä elokuvaa tehdessään. Musiikki- ja ääniraidat vaikuttavat elokuviin enemmän kuin sitä edes tajuaa.
Nimittäin voi herran jestas, kun esimerkiksi erään jalkaisin käytävän takaa-ajon tahdittaa hollantilaisen progebändi Focuksen vuonna 1971 ilmestyneen hitin Hocus Pocuksen tahtiin, niin eipä siinä katsoja meinaa enää penkillään pysyä. Baby Driver on silkkaa neroutta ja innokasta pop-ilotulitusta musiikkivideon muodossa.
Tietenkin leffasta löytyy myös kitinän aihetta. Mikäli Wright olisi tiukentanut kässäriään, tai antanut jonkun ulkopuolisen käydä sen lävitse, olisi elokuva luultavasti ansainnut täydet pisteet. Tällaisenaan se on (taas) vain fanipoika-Wrightin henkilökohtainen intohimoprojekti, jossa toistetaan ne samat sokeat pisteet, joita fanipojat ja -tytöt tuppaavat tekemään innostuessaan jostain hieman liikaa.
Eikä siinä, Baby Driver on erinomainen, erilainen, erikoinen ja erityislaatuinen elokuvatapaus. Nyt leffasta jää vain puuttumaan se viimeinen silaus, se herkullinen kirsikka kakun päältä, joka olisi tehnyt siitä välittömän klassikon.