Dropkick Murphysin laulun mukaisesti Scott Cooper matkaa Bostoniin kertoakseen pahamaineisen irlantilaisgangsteri Whitey Bulgerin tarinan. Puujalasta hän ei kuitenkaan puhu mitään.
1970-luvun lopulla James “Whitey” Bulger on vasta pieni tekijä Etelä-Bostonissa, mutta hän tähtää korkeammalle. Kun Bulgerin lapsuudenystävänsä John Connolly (Joel Edgerton) liittyy FBI:hin ja tekee hänelle ehdotuksen josta ei voi kieltäytyä, konnan asema alkaa nopeasti kohota. Kilpailijoista kielimällä hänestä tulee maan voimakkain gangsteri, jota ei suojele ainoastaan FBI mutta myös senaattoriveli Billy. Benedict Cumberbatchin liukkaammin kuin silliparvi esittämä vallankäyttäjä on päättänyt pitää veljensä toimet salassa.
Episodi ei kaihda vaikeita aiheita, joten nostetaan kissa saman tien pöydälle: Muistaako kukaan enää aikaa, jolloin Johnny Depp näytti oikeat kasvonsa elokuvassa? Pirates of the Caribbeanin jälkeen hänestä tuli aivan liian riippuvainen meikeistä – yleensä teini-ikäisten tyttöjen ongelma jossain vaiheessa elämää. Hyvä uutinen on, että Black Mass on ehdottomasti askel oikeaan suuntaan valitettavan Mortdecai, Transcendence ja The Lone Ranger -kombon jälkeen. Huonot: vaikka elokuvan juuret ovat inhoissa tositapahtumissa, sitäkin rasittavat epämääräiset kosmeettisuudet.
On tietysti totta, että tummine silmineen Deppin olisi vaikea käydä irlantilaisesta. Käsin maalatut (!) piilolinssit ja harmaa peruukki tekevät hänestä kuitenkin naurettavan karikatyyrin, joka olisi paremmin kotonaan Hammer-tuotannon Dracula-elokuvassa kuin Bostonin karuilla kaduilla. Se on harmi, sillä roolisuoritus on koko elokuvan tavoin kunnioitettava vaikkakin aavistuksen tutunomainen.
Vanhemmilla ohjaajilla on Hitchcockinsa ja Fellininsä, nuorempi polvi vannoo Scorsesen nimiin. Ja se näkyy. Black Mass ei ole poikkeus yhä väsyneempään sääntöön – Joe Pescin melkein odottaa astuvan kuvaan millä hetkellä hyvänsä tekemään ”How am I funny?”-numeronsa Mafiaveljistä. Vaikka Black Mass on erittäin viihdyttävä, siitä puuttuu Martin Scorsesen elokuvissa vahvana vaikuttava selvä tunne tiettyyn aikaan ja paikkaan kuulumisesta. Kuin The Departed, jonka kanssa Black Mass jakaa tapahtumapaikan ja joitakin juonielementtejä, se on selkeästi ulkopuolisen näkökulma tarinaan.
Cooperin vahvuus on näyttää, kuinka helppoa on eksyä oikealta tieltä. Amerikkalaisohjaaja tuntuu uskovan, että Simone de Beauvoiria mukaillen gangsteriksi ei synnytä vaan tullaan. Ei niinkään jännityksen kuin taloudellisen hyödyn vuoksi. Kummisetä-mytologian sijaan meille esitellään alhainen ja likainen maailma, jossa vähemmän kunnialliset teot eivät tapahdu kuvauksellisissa varjoissa vaan anteeksiantamattomassa päivänvalossa. Yksi käsi pesee toisen.
Black Mass ei ole välitön klassikko, mutta se kannattaa katsoa vain tietääkseen miksi perheen salaista paistireseptiä ei ikinä saa paljastaa. Se on arvokas oppitunti.