Blade Runner 2049

Moderni mestariteos, joka jää elokuvahistoriaan scifi-klassikkona.

5.10.2017 18:46
MAA / VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 06.10.2017

Blade Runner 2049 on vahva kokemus. Se on syvä, filosofinen, kaunis ja käsityskyvyn rajamailla operoiva neo-noir-elokuva. 2049 saattaa olla jopa lähestulkoon uskonnollinen kokemus. Kun näin voimakkaasti vaikuttava elokuva kohtaa audiovisuaalisen täydellisyyden, tulee siitä ilmiö. Klassikko.

Mikä tekee Pinokkiosta oikean pojan? Mikä tekee replikantista ihmisen? Onko transhumanismi eli teknologian kautta saavutettava yli-ihmisyys ihmiskunnan pelastava aatesuuntaus? Kenellä on valta leikkiä jumalaa? Kuka määrittelee ihmisyyden? Ovatko rakkaus ja ”sielu” ihmisyyden ja inhimillisyyden perimmäiset kriteerit, ja jos ovat, kuinka ne määritellään? Kenen käsissä on ihmiskunnan evoluutio? Onko ihmisellä moraalinen oikeus surmata tunteva ja tiedostava luomuksensa?

Tätä kulttikirjailija Philip K. Dick kysyi Palkkionmetsästäjä-kirjassaan (Do Androids Dream of Electric Sheep?) vuonna 1968. Samaa kysyi Ridley Scott Dickin kirjaan pohjautuvassa vuoden 1982 scifi-klassikossa Blade Runner. Denis Villeneuve antaa nyt, herran vuonna 2017, näihin kysymyksiin omat vastauksensa.

Los Angelesin poliisilaitoksen blade runner K (Ryan Gosling) metsästää replikantteja – tai ihoja, joiksi androideja vuonna 2049 pilkallisesti kutsutaan. Tyrell-yhtymän jäänteitä johtaa jumaluuskompleksista kärsivä Niander Wallace (Jared Leto), joka kutsuu luomuksiaan hyviksi ja pahoiksi enkeleiksi.

K törmää rutiinitehtävällään vuosikymmeniä piilossa säilyneeseen salaisuuteen. K:n löytö uhkaa ”hajottaa koko maailman”, kuten blade runnereiden pomo Madame (Robin Wright) salaisuutta kutsuu. K kietoutuu yhä syvemmälle salaisuuksien verkkoon, jotka muokkaavat myös hänen käsitystään elämästä.

Vuoden 2049 Yhdysvallat on synkeä, vihamielinen ja ihmeellinen paikka. Alkuperäisestä Blade Runnerista ovat jäljellä neonvalot, loppumaton sade sekä likainen ja kylmä ympäristö. Olisi ehkä väärin kutsua Villeneuven visiota dystopiaksi, koska niin paljon sen maailma muistuttaa jo omaamme. Ehkä olisikin parempi kutsua 2049:ää varoitukseksi.

Tarina tarjoaa suuria ja pieniä yllätyksiä sekä muistoja ensimmäisestä elokuvasta, ja uusia, päivitettyjä oivalluksia transhumanismista ja eksistentialismista. Onpa elokuvassa myös eräs mielenkiintoinen juonellinen twisti. Hahmojen nimet kuten Joi (Ana De Armas) ja Luv (Sylvia Hoeks) tarjoavat oman allegorisen kerroksensa elokuvan metatasoihin, joista ei kuitenkaan hirveästi kannata kertoa, sillä mitä vähemmän elokuvasta tietää, sitä voimakkaampi kokemus on.

Elokuva toimii siis erinomaisena peilinä nykypäivään. Voiko tekoälyn kanssa luoda rakkaussuhteen? Miksi maailmassa on lapsityövoimaa ja lasten hyväksikäyttöä? Miksi valkoista orjakauppaa esiintyy edelleen? Myös ilmastonmuutospeloistamme on tullut todellisuutta tulevaisuuden Yhdysvalloissa. Villeneuven kritiikki on perusteltua.

Blade Runner 2049 on jylhän komea mestariteos. Roger Deakinsin kuvausjälki on ilmiömäistä ja Hampton Fancherin ja Michael Greenin kerronta seesteistä. Villeneuve on luonut unenomaisen scifi-maailman, josta kaiken purnauksenkin jälkeen löytyy myös toivoa. Alkuperäinen Blade Runner tuntuu 2049:n jälkeen jopa pinnalliselta elokuvalta, vaikka sitä pidetään hyvinkin filosofisena teoksena.

Gosling loistaa pääroolissaan. Vaikka K on surumielinen ja vähäpuheinen hahmo, Gosling pystyy pelkillä kasvoneleillään luomaan K:lle samaistuttavan identiteetin. Meidän oma Krista Kososemmekin pääsee ääneen, vieläpä suomeksi! Naishahmoista viehättävä Joi ja pelottava Luv vievät show’n toistensa peilikuvina.

Elokuvasta on hyvin vaikea löytää mitään kritisoitavaa. Joillekin saattaa leffan miltei kolmetuntinen pituus olla hieman liikaa, vaikka ruudun ihmeitä tuijotellessa mittaa ei edes huomaa.

Blade Runner 2049 -elokuvan traileri

Lisää luettavaa