Joel ja Ethan Coenin Burn After Reading tulee teattereihin aika pian heidän edellisen ohjaustyönsä Menetetyn maan (2007) jälkeen. Keväällä neljä Oscaria voittanut Menetetty maa oli veljesten parhaita elokuvia – monien mielestä jopa paras – eikä sille varmasti ole ollut helppo tehdä seuraajaa.
Siinä missä Menetetty maa oli pohjimmiltaan vakava ja jopa filosofisen pohdiskeleva elokuva, tarjoaa Burn After Reading vaihteeksi kevyemmällä otteella kirjoitettua Coen-veljesten tuotantoa.
Tarinassa riittää henkilöhahmoja ja käänteitä. Aluksi esitellään hapannaamainen CIA:n työntekijä Osbourne Cox (John Malkovich). Hän saa alkoholiongelman takia siirron hierarkiassa alempiin tehtäviin. Siitä suivaantuneena Osbourne ottaa lopputilin.
Kotonakaan Osbournella ei mene hyvin. Hänen viileän laskelmoiva vaimonsa Katie (Tilda Swinton) suunnittelee avioeroa. Katie pitää rakastajanaan George Clooneyn esittämää Harryä, keski-ikäistä gigoloa, joka Osbournen tavoin on tiedustelupalvelumiehiä, vaikkakin eri organisaatiossa. Harry kantaa aina pistoolia mukanaan vaikka sanookin ettei ole koko uransa aikana joutunut sitä käyttämään. Aika selvä merkki katsojalle, että ase jossain vaiheessa tarinaa laukeaa.
Osbourne suunnittelee muistelmien kirjoittamista CIA-vuosistaan. Hän on merkinnyt työnantajastaan muistiin tietoja, jotka päätyvät vääriin käsiin. Kuvaan astuu mukaan kaksi kuntosalin työntekijää, treffisaiteilta miestä etsivä Linda (Fargon pääosaa esittänyt Joel Coenin vaimo Frances McDormand) sekä hänen hölmöltä vaikuttava kollegansa Chad (Brad Pitt).
Linda ja Chad löytävät levykkeellisen Osbournelta kadonnutta dataa ja päättävät alkaa kiristäjiksi. Linda tarvitsee rahaa kauneusleikkaukseen ja Chad on muuten vain innokas. Kömpelö kiristysyritys muuttuu farssiksi, kun kyllästyneen oloinen Osbourne ei oikein halua lähteä leikkiin mukaan.
Näistä alkuasetelmista Coen-veljekset ovat saaneet aikaan hauskan ja viihdyttävän, film noir -aineksia sisältävän rikoskomedian. Se ei ole samanlainen mestariteos kuin Menetetty maa, eikä siihen vertaaminen ehkä olekaan tarpeellista, mutta dialogi on häikäisevän nokkelaa kuten vaikkapa Fargossa, ja tarina vetää vertoja Arizona Babyn absurdiudelle.
Välillä Coenin kevyemmät ja komediallisemmat tarinat ovat menneet enemmän tai vähemmän metsään. Näin kävi esimerkiksi romanttisessa komediassa Sietämätöntä julmuutta (2003) tai komediaklassikon uusintafilmatisoinnissa Ladykillers (2004). Burn After Reading sisältää niiden tapaan farssimaisia piirteitä, mutta tarina ei onneksi missään vaiheessa riistäydy käsistä.
Elokuvan tähtikaarti on vaikuttava pelkkänä nimiluettelona, ja heidän roolisuorituksiaan on ilo seurata. Ja mikä on näytellessä, kun käsikirjoitus on täynnä osuvasti kirjoitettuja vuorosanoja. Brad Pitt esittää vakavien sankarirooliensa vastapainoksi täydellistä idioottia ja tuntuu suorastaan nauttivan siitä.
Pienemmissä rooleissa nähdään osuvasti valittuja tuttuja kasvoja kuten Moukarimiehenä 1980-luvulla seikkaillut kivikasvoinen David Rasche, joka esittää Osbournen esimiestä.
Tyylikkäästä musiikista vastaa monien aiempien Coen-elokuvien tapaan Carter Burwell. Veljesten vakiokuvaaja Roger Deakins on sen sijaan vaihtunut toiseen loistavaan kameramieheen Emmanuel Lubezkiin (Päätön ratsumies, The New World).