Kahden naisen välisestä rakkaudesta on tehty aiemminkin hienoja elokuvia (mm. Bound, High Art, When Night is Falling), mutta niistä vain harva, jos yksikään, yltää samalle tasolle kuin Todd Haynesin mestarillinen Carol. Viime vuonna syystäkin Cannesin festivaalin ylistetyin elokuva on yksinkertaisesti täydellinen saavutus: täyteläinen, herkkä, älykäs, syvällinen ja järisyttävän aistikas tulkinta kielletyistä tunteista ja niiden hyväksymisen vapauttavasta voimasta.
Carol perustuu rikoskirjailijana paremmin tunnetun Patricia Highsmithin (Lahjakas herra Ripley) omaelämäkerralliseen romaaniin The Price of Salt (1952). Highsmith joutui julkaisemaan romaanin salanimellä Claire Morgan, koska tarinan sisältämä homoseksuaalisuus oli lainvastaista.
Highsmith oli julkaissut 1950-luvun alussa jo esikoisromaaninsa Muukalaisia junassa ja myynyt sen elokuvaoikeudet Alfred Hitchcockille, mutta jäänyt silti vaille säännöllisiä tuloja. Hän työskenteli Bloomingdalen tavaratalon leluosastolla ja tapasi kauniin vanhemman naisen, joka oli tullut ostamaan nukkea tyttärelleen. Kohtaaminen oli lyhyt, mutta teki kirjailijaan suuren vaikutuksen. Highsmith sairastui seuraavaksi vesirokkoon ja vuodatti paperille kuumepäissään koko tarinan. Kirja jäi hänen ainoaksi rikosgenren ulkopuolelle sijoittuvaksi romaanikseen.
Haynesin sovituksessa Rooney Mara esittää nuorta tavaratalomyyjää, Theresea, joka rakastuu Cate Blanchettin tulkitsemaan eleganttiin kotirouvaan, Caroliin, 1950-luvun alun New Yorkissa. Elokuvasta kehittyy pakahduttavan intohimoinen kuvaus kahden naisen syvästä rakkaudesta, sen yhteiskunnassa herättämästä vastustuksesta ja lopulta uhrauksesta.
Upean ohjauksen, kuvauksen ja tuotantosuunnittelun ohella Carol vakuuttaa ennen kaikkea kahdella pääosasuorituksellaan, joista Mara palkittiin jo Cannesissa. Nyt molemmilla tähdillä on Oscar-ehdokkuus, Blanchettilla parhaan naispääosan ja Maralla naissivuosan kategorioissa. On kuitenkin mahdoton sanoa, kumpi naisista on varsinaisessa pääroolissa ja kumpi sivuroolissa. Molemmat hahmot ovat tarinan kannalta yhtä tärkeitä ja keskeisessä asemassa. Päätökseen lienee vaikuttanut, että Blanchettin hahmo on antanut elokuvalle nimensä.
Carolin varsinainen tähti on kuitenkin Todd Haynes, joka on aiemminkin kunnostautunut vahvojen naistarinoiden kuvaajana. Loistava ekovainoharhatrilleri Safe (1995) teki Julianne Mooresta tähden ja täyteläinen sirk-melodraama Kaukana taivaasta (2002) toi näyttelijättärelle uran kolmannen Oscar-ehdokkuuden. HBO:lle ohjattu briljantti viisiosainen Mildred Pierce (2011) päivitti James M. Cainin romaaniklassikon nykyaikaan Kate Winsletin huimalla pääosasuorituksella varustettuna.
Carolissa Haynes jalostaa ilmiömäisen tunneherkkyytensä ja samastumiskykynsä kertojana huippuunsa. Eikä se tapahdu sanojen ja selittelyn kautta, vaan katseiden ja niiden vangitsemisen avulla. Haynes tiivistää naisten välisen kaipuun ja valtavan magnetismin luottamalla näiden kasvoihin, silmiin, jopa suupielen liikkeisiin. Lopputulos on taianomaista ja syvällä itseluottamuksella maalattua rakkauselokuvaa, jonka viimeinen kohtaus ja kuva pysäyttävät.
Onkin räikeä oikeusmurha, että Haynes jätettiin ilman Oscar-ehdokkuutta. Päänäyttelijöiden ohella ehdokkuutensa ovat kuitenkin ansaitusti saaneet kuvaaja Edward Lachman, pukusuunnittelija Sandy Powell, säveltäjä Carter Burwell ja käsikirjoitussovituksen tehnyt Phyllis Nagy.
Veikkaisin, että edellä mainituista etenkin Powell on vahvasti kiinni uransa neljännessä Oscar-voitossa. On vahvasti hänen sekä tuotanto- ja lavastussuunnittelijoiden Judy Beckerin ja Jesse Rosenthalin ansiota, että Carolin ajankuva näyttää niin saumattoman uskottavalta. 1950-luku on Haynesille tärkeä ja tuttu aikakausi, jonka visualisoinnissa ohjaaja ja kuvaaja Lachman tekivät loistavaa työtä jo elokuvassa Kaukana taivaasta. Sen americana-pastellivärien vastapainona Carolin suurkaupunkiestetiikka näyttäytyy kuitenkin viettelevän viileänä ja dekadenttina, kuin suojellakseen sen syövereissä kypsyviä kiellettyjä tunteita.