Deadpool

/ GENRE , ENSI-ILTA 12.02.2016 TÄHDET
Deadpool_juliste

Antisankari Deadpool aloitti Marvel-kustantamon suosituimpien hahmojen joukkoon vievän uransa parodiana DC:n suositusta ylivoimaisia kykyjä omaavasta palkkamurhaajasta ja Marvelin omasta Wolverinesta, jonka 1990-luvulla typerryttäville tasoille viedyt parantumiskyvyt Deadpool nosti vielä uuteen potenssiin. Elokuva esitteleekin ketterän supersankarin, johon konnat eivät osu konetuliaseillaan edes lähietäisyydeltä – ja vaikka osuisivatkin, luotien aiheuttamat reiät parantuvat lähes välittömästi.

Hahmon mielenterveyden kanssa on niin ja näin, ja hänen suustaan soljuu härskejä nenäkkyyksiä, jotka saavat Spider-Manin sympaattisen sanailun vaikuttamaan korkeakulttuurilta. Leffassa puhe on sarjiksia härskimpää ja kirjaimellisempaa. Monet kohtaukset ovatkin mukana vain härskin punchlinen oikeuttamiseksi. Lisäksi hahmo rikkoo neljännen seinän jutellen katsojille ja kommentoiden tapahtumia tavalla, joka muistuttaa koko ajan, että ollaan katsomassa älyvapaata elokuvaa – koko juttu alkaa alkuteksteillä, jotka eivät anna informaatiota tekijöistä vaan kertovat etukäteen Marvel-leffojen kliseistä, joita on odotettavissa.

Kuka välittää epämiellyttävästä hahmosta, jonka puolesta ei tarvitse jännittää? Kenelle voi suositella hänestä kertovaa elokuvaa, joka koko ajan muistuttaa siitä, millaista ajanhukkaa on katsomassa?

Ne ovat tärkeitä kysymyksiä, sille jolle kulle Deadpoolia haluaisi kehua, mutta älykkäässä seurassa sen fanittamista suoraan sanoen häpeää.

Ollakseen infantiilia ja aivotonta huttua Deadpool on lähestulkoon nerokkaasti käsikirjoitettu. Normaalin (super)toiminnan kaavahan on hahmot esittelevä ja tapahtumat pohjustava intro, välitappelu, haavojen nuoleminen ja uuteen yhteenottoon valmistautuminen sekä lopputappelu. Deadpoolin alkupuoli on suurta alkutaistelua, johon on limitetty hahmojen syntytarinoita ja verenroiskutukseen johtavia juonikuvioita. On myös myönnettävä, että suurin osa kaksimielisyyksistä ja näsäviisauksista on hauskaa pelkän sinänsä aina viihdyttävän pissa-kakka-pylly-huumorin ulkopuolellakin. Onpa siitä löydettävissä vinkeroita populaarikulttuuriviittauksiakin.

Marvel-elokuvien supermätkintään tuo mukavaa vaihtelua se, että eri hahmojen elokuvat poikkeavat toisistaan tyylitajultaan ja -lajiltaan. Toimintaan sekoittuu niin sota- kuin keikkaelokuvaa ja tietysti komediaa. Deadpoolin tyylilaji on härski teinipössyttely. Toiminta on yliampuvaa mutta samalla sopivan kökköä, väkivalta ja seksismi oikeutetaan tirskumalla perään. Naishahmot ovat yhtä härskejä ja väkivaltaisia kuin miehetkin, mutta sitä on vaikea nähdä tasa-arvokysymyksenä. Ennemmin on kyse siitä, että kivat ja kiltit ihmiset eivät Deadpoolin maailmassa ole mielenkiintoisia.

Unohtuikohan jotain? Ai niin, juoni. Kovan kuoren alla hyväsydäminen, komea palkkatappaja ja seksialalla toimiva nainen rakastuvat, ja kaikki on hyvin, kunnes mies sairastuu. Parannuskeinoa etsiessään hän törmää ilkeään organisaatioon, ja lopulta homma on henkilökohtaista ja veristä kostopyöritystä. Välissä paljon paljasta pintaa ja piereskelyä. Peruskamaa, mutta pirullisen koukuttavasti toteutettuna, kun tunnustaa itselleen, että katsoo itsestään tietoista pieruhuumoria ja pitää siitä. Poikkeuksellisen korkeasta ikärajasta huolimatta on turha kuvitella, että nyt oltaisiin aikuisten asialla.

Niin oudolta kuin se tuntuukin, supertörkyily-Deadpoolia voisi verrata joulun tietämillä ensi-iltansa saaneeseen ruotsalaiseen vastineeseen Mielensäpahoittajalle, eli Mies, joka rakasti järjestystä -elokuvaan. Senkin päähenkilö on kaikin puolin epämiellyttävä tapaus, mutta nykyhetkeen limittyvien takaumien kautta hänen käytökselleen löytyy perusteluja. Ja ennen kuin elokuva on ohi, hänestä välittää ja hänen sekä hänen uudelleen heräävän toiveikkuutensa puolesta jännittää.