Kalakaverukset ovat jälleen eksyneet toisistaan Andrew Stantonin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Disney-Pixar-animaatiossa. Vuoden 2003 Nemoa etsimässä -huippumenestyksen tarinaa jatkava Doria etsimässä on lapsille ja aikuisille soveltuva draamakomedia, joka keskittyy sekin perheen etsintään korallikalojen värikkäässä maailmassa. Tällä kertaa tosin lapsi etsii vanhempiaan esiosan käänteisen asetelman sijasta.
Dori (originaaliversiossa Ellen DeGeneres, suomalaisena äänenä Ona Kamu) on muistihäiriöinen palettivälskäri, joka on elänyt vuoden vuokkokala Marlinin (Albert Brooks / Tom Pöysti) ja tämän pojan Nemon (Hayden Rolence / Sampo Kovalainen) kanssa eksoottisella koralliriutalla. Eräänä päivänä Dorin mieleen palautuu muisto vanhemmista, minkä innoittamana sinikeltainen kalaneiti lähtee oitis vanhempiaan jäljittämään. Ovatko he vielä elossa? Voisiko hän vielä löytää heidät? Kalaparka tosin ajautuu hetimiten erilleen etsinnässä auttavista Marlinista ja Nemosta, ja joutuu selviytymään urakastaan omin voimin. Elokuva seuraakin siis toisaalta Dorin pyrkimyksiä löytää vanhempansa sekä Marlinin ja Nemon etsiväntyötä Dorin jäljittämiseksi.
Elokuvan kaava ja alkuasetelma ovat hyvin samankaltaiset esiosan kanssa, jossa Marlin ja Dori etsivät kadoksiin eksynyttä Nemoa, joka puolestaan pyrki takaisin Marlinin luokse. Samankaltaisuudet eivät tosin haittaa, sillä perusjuoni on vahva ja toimiva. Mielenkiintoiset sivuhahmot onnistuvat myös elävöittämään ja viemään tarinan uusiin syvyyksiin. Mustekala-Hankin (Ed O’Neill / Pertti Sveholm) naamioleikki on upeaa katsottavaa mestarillisen animoinnin ansiosta ja laiskottelevien merileijonien, Säkän ja Ruorin (Idris Elba / Jussi Lampi ja Dominic West / Jani Karvinen) ilkeilyt heikompaa Gerald-toveria kohtaan naurattavat kohtuuttomuudellaan. Lisäksi huimasti edistynyt animaatiotekniikka, oivaltavat kuvakulmat ja upeat maisemat tukevat merellistä seikkailua siihen malliin, että elementtien tuttuus unohtuu nopeasti.
Kaiken kruunaa kuitenkin itse Dori, joka on positiivinen ja epätavallinen valinta perhe-elokuvan päähenkilöksi. Puhelias hahmo kun on kaikkea muuta kuin täydellinen: hän elää elämäänsä omaan tahtiinsa ja kärsii selkeästä vammasta, muististaan, jota ei noin vain paranneta. Dorin täytyykin oppia elämään ja hyväksymään muistihäiriönsä osana itseään ymmärtäen, että se luo hänen elämäänsä samalla pohjan ja tekee hänestä erityislaatuisen, omintakeisen ja hienon yksilön.
Dorin hahmo saattaa kuitenkin olla kova pala nieltäväksi niille katsojille, jotka eivät ole Ellen DeGeneresin komiikan ylimpiä ystäviä. Vaikka kyseessä on Disney-Pixarin tuottama ja Stantonin ohjaama ja kynäilemä tarina, Stanton on myöntänyt kirjoittaneensa Dorin osan alun alkaenkin juuri DeGeneresille, joten huumori on veistetty pääosin samasta puusta kuin naisen talk show -ohjelmassa. Toki sitä on muokattu aihepiiriin ja kohdeyleisön mukaan lapsikatsojille sopivaksi, mutta jos naisen vitsit eivät ole katsojan sydäntä lähellä, Dorin hahmo saattaa jopa ärsyttää.
Doria etsimässä onnistuu puhuttamaan, viihdyttämään, kiinnostamaan ja innostamaan katsojaansa. Se käsittelee universaaleja perhe- ja ystävyyskäsityksiä lapsen silmin, ja rohkaisee hyväksymään omat itsemme vikamme mukaanlukien. Jatko-osaksi siinä on yllättävän virkistävä ote: se vie tutut hahmot uusiin seikkailuihin sulavasti ja tuo perhe-elokuvaan asteittaista syvällistä särmää.
Psst! Elokuvan yhteydessä näytetään sympaattinen lyhytelokuva Piper, joka on mukava esinäytös elokuvalle. Lisäksi yleisön kannattaa odottaa paikoillaan lopputekstien loppuun asti…