Toukokuussa 1940 vihollinen on saartanut liittoutuneet joukot Dunkirkin rannalle. Ranta ei tarjoa suojaa eikä armoa. Vihollinen pommittaa joukkoja, ja toivo yli 300 000 miehen evakuoinnista on pieni, kun laiva toisensa jälkeen uppoaa ja vihollinen lähestyy päivä päivältä. Maassa nuoret sotilaat pitävät toivoa yllä kun taas ilmassa Spitfire-koneissa pilotit (mm. Tom Hardy) yrittävät parhaansa mukaan tuoda suojaa. Meren halki matkaavat siviilit evakuoimaan sotilaita ennennäkemättömässä operaatiossa.
Christopher Nolan tasapainottelee kolmea eri aikajanaa taitavasti. Tapahtumat Dunkirkin rannalla kestävät viikon, tapahtumat Mark Rylancen esittämän herra Dawsonin laivalla päivän ja ilmassa vain tunnin. Lopputulos on Nolanin kunnianhimoisin elokuva ja ohjaajan lähin yritys tehdä arthouse-elokuvaa.
Vaikka toiminta on vahvasti Nolanin elokuvien dna:ssa, on Dunkirk virkistävä kokemus verrattuna Nolanin edellisiin elokuviin. Interstellar oli teknisesti hieno suoritus, mutta myös puuduttava ja lopulta melko unohdettava elokuva. Dunkirk malttaa keskittyä sotilaiden kokemukseen, ei vain sotarymistelyyn.
Nolan ei koskaan ole ollut vahva kirjoittaja ja ohjaaja on päättänytkin jättää dialogin vähälle ja antaa kuvan ja äänen tehdä tehtävänsä. Kenneth Branaghin tehtäväksi jää selittää juonta katsojalle, mutta onneksi tehtävään on valittu sen verran lahjakas näyttelijä, että se ei haittaa. Dunkirk on kuitenkin parhaimmillaan, kun kukaan ei puhu vaan tilaa annetaan Nolanin visiolle, joka on armoton ja lähes väritön kuvaus sodasta. Dunkirkissa sota on kaukana, mutta vihollinen lähellä.
Vaikka kaikki näyttelijät ovat hienoja rooleissaan, Nolanin mestarillinen ohjaus dominoi elokuvaa. Hans Zimmerin musiikki, Hoyte Van Hoyteman kuvaus ja elokuvan äänisuunnittelu tekevät elokuvasta täysin immersiivisen kokemuksen. Elokuvasta tulee fyysinen kokemus, kun luotien äänet sulautuvat katsojan sydämen sykkeeseen. Taustalla kuuluva kellon tikitys on jatkuva muistutus katsojalle kuinka vähän aikaa nuorilla sotilailla on. Ranta on sotilaille vankila, eikä merestä pelastettu Cillian Murphy anna unohtaa kuinka traumaattinen kokemus sota on. Tom Hardylla on vaikein tehtävä, sillä näyttelijällä on lentäjän maskin takaa käytettävissään vain silmät, joiden kautta kommunikoida tunteita katsojalle.
Sotaelokuvia on vaikea olla vertaamatta toisiinsa ja Dunkirkin kohdalla helpoin vertauskohde on viime vuoden Hacksaw Ridge. Siinä missä Mel Gibson herkutteli verisillä kuvilla kuolleista sotilaista, Nolan luottaa katsojan ymmärtävän sodan järjettömyyden ilman väkivaltaista spektaakkelia. Verettömät ruumiit rannalla ovat oudon kliinisiä, mutta meressä kelluvat sotilaat jäävät vainoamaan katsojaa pitkään elokuvan jälkeen.
Sisu on sana, joka löytyy vain suomen kielestä ja se yhdistetään maailmalla suomalaisiin. Se on myös sana, joka tulee mieleen katsoessa Dunkirkia. Elokuvasta lähtee vaikuttuneena, ei vain Nolanin taidoista ohjaajana, vaan myös englantilaisten sisusta sodan keskellä. Dunkirk nousee helposti Nolanin parhaiden elokuvien joukkoon ja on vaikea olla ihailematta Nolanin silkkaa mestarillisuutta.