Timo Parvelan Ella-kirjoissa huumori kumpuaa siitä, että lukija ymmärtää ristiriidan sen välillä, miten Ella ja hänen ystävänsä käsittävät muiden hahmojen tekemiset ja sanomiset ja mikä on todellisuus – mutta myös ymmärtää ajatusloikan, jonka lapsi voi ottaa. Kun tuota kirjallista huumoria on lähdetty siirtämään kuvalliseen muotoon, se on kadonnut lähes tyystin. Väärinkäsityksistä on tullut vain kohellusfarssia ajavan juonentapaisen peruskauraa.

Ellan luokka opiskelee kertotaulua, joka tuottaa Patelle päänvaivaa. Samaan aikaan Paten idoli, pop-tähti Elviira haaveilee julkisesti lapsesta. Pate laskee vajavaisilla matematiikan taidoilla yksi ynnä yksi, että jos hän pääsee Elviiran lapseksi, hänen ei tarvitse opetella laskuoppia. Tavoitteeseen päästäkseen Paten on itse ryhdyttävä rock-tähdeksi, jonka myöskään ei tarvitse välittää koulusta.

Lähtökohdissa olisi hauskan lastenelokuvan ainekset, varsinkin kun musiikkivideoilla uransa aloittanut ohjaaja Marko Mäkilaakso selvästi tuntee kulissien takaisia, komedian aineksiksi sopivia salaisuuksia. Jotenkin kokonaisuus kuitenkin hajoaa käsiin, kun sivujuonteet ottavat vallan ja elokuvan tärkein elementti on aina se, mitä milloinkin satutaan kuvaamaan.

Isoin ongelma on totaalinen päähenkilön puute. Kirjojen kertojana toimiva Ella on häivytetty taustalle siinä määrin, että jälkikäteen on vaikea muistaa tekikö hän elokuvassa mitään. Pate olisi seuraava looginen valinta, mutta hänen rock-pyrkimyksensä ovat lähinnä sarja poseerauksia. Elviiran ja tämän managerimiehen väkinäinen parisuhdeongelma saa merkityksensä kannalta suhteettoman, lähes eeppisen aseman.

Menetettyjen mahdollisuuksien keskellä kiinnostavinta onkin seurata Ellan opettajan sekä koulun rehtorin henkilökohtaisia kuvioita ja varsinkin heidän yhteispeliään. Eero Milonoff on mainion fyysinen itsetunto-ongelmaisena mutta periaatteellisena opettajana, ja rehtorina toimivaa Paten äitiä näyttelevä Armi Toivanen kiteyttää hienosti yhtä sanovan ja toista tekevän aikuisen. Milonoffin kohellus ja Toivasen hupaisa itsepetos herättivät myös näytöksessä olleissa lapsissa edes satunnaiset reaktiot – jos ei lasketa mukaan erään pop-cameon aiheuttamaa kohahdusta.

Jonkin aikaa vaikuttaa siltä, että lastenelokuvaan rakennettaisiin jonkinlaista opettavaista elementtiä, joka osoittaa työnteon ja vastuun ottamisen merkityksen unelmien rakennusaineena. Pian käy kuitenkin ilmi, että elokuva saarnaa tosi-tv:mäistä kohtuuttomien haaveiden tavoittelua, vaikka lahjakkuutta ei löytyisikään. Ystävät kannattaa hylätä ja luvata jotain johon ei pysty, sillä lopulta kaikki kuitenkin onnistuu ilman mitään selityksiä tai pohjustuksia, koska leffan mitta tuli täyteen! Kun moinen moraalittomuussaarna vielä maustetaan hyvän maun horjahduksilla seksuaalistereotypioineen, on lopputuloksena melko surullinen mahalasku.

/ 5 tähteä