12-vuotiaalla Samuelella on ongelma: vaikka hänen perheensä ja kaikki perheet heidän ympärillään ovat kalastajia, Samuele kärsii merisairaudesta. Lisäksi hän karsastaa, mikä haittaa kivien heittelyä ja ritsalla leikkimistä. Vaikka Samuelen lääkäri hoitaa myös huonossa kunnossa saarelle saapuvia maahanmuuttajia, heidän tiensä eivät koskaan kohtaa.
Viime vuosina Lampedusan saari on saanut mediahuomiota jollaista yleensä saavat pahamaiset paikat kuten Juarez – jossa maailmanmatkaaja Gianfranco Rosi on myös kuvannut elokuvan (El Sicario, Room 164). Yleensä Lampedusan yhteydessä puhutaan vain yhdestä asiasta, sen rannoilla tapahtuvista lukuisista murhenäytelmistä. Sinne nimittäin tähtäävät päivittäin tuhannet pakolaiset Afrikasta ja Lähi-idästä paremman elämän toivossa. Mutta portti Eurooppaan on karikkoinen. Kun veneet on ylilastattu nestehukasta kärsivillä matkustajilla, eivät kaikki selviä perille.
Rosin suurin saavutus, josta hänet ansiostakin palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla, on nähdä edellä mainittua pidemmälle. Vaikka pakolaisongelma on edelleen läsnä, italialaisohjaaja antaa puheenvuoron ihmisille, joita ei yleensä uutisissa näe: paikallisille. Rosi hyödyntää havaintokykyään oivallisesti. Hän esittelee radio-dj:n, joka soittaa sukulaistensa toivomia vanhoja kappaleita, pastaa kokkaavan vanhan naisen kuuntelemassa toimittajan kertovan jälleen uudesta tragediasta ja kalastajia, jotka kertovat tarinansa ja hyväksyvät kohtalonsa valittamatta. Näin Rosi maalaa kuvan paikasta, joka pinnistelee säilyttääkseen identiteettinsä keskellä kriisiä, josta 20 vuodessa on tullut arkipäiväistä. Hänen hahmonsa eivät kerjää huomiota – he ottavat sen.
Lukuunottamatta muutamaa nigerialaista, joiden rap-raportit traumoistaan ovat tuhannen haastattelun veroisia, pakolaisia ei juuri näytetä. He saapuvat saarelle vain joutuakseen saman tien lähetetyiksi muualle. Ehkä juuri siksi kaksi maailmaa ei koskaan kohtaa. Se on järkyttävää, kun tajuaa kuinka pienestä saaresta on kyse. Vain paikallinen lääkäri leijailee satelliitin lailla kahden todellisuuden välillä, muuten paikallisten ja maahanmuuttajien välinen kuilu on huikea. Sen konkreettisempaa vertauskuvaa Euroopan tämän hetken tilasta saa hakea.
Jos Fuocoammare olisi tehty joitakin vuosikymmeniä aikaisemmin, se olisi muuten helposti kestämättömäksi äityvään tarinaan keveyttä tuovalla lapsipäähenkilöllään ja vanhasta sisilialaisesta laulusta lainatulla nimellään voinut olla neorealismin klassikko. Siinä on häivähdys De Sicaa ja valtavasti myötätuntoa. Tapansa mukaan Rosi kaihtaa dokumenttikliseitä kuten puhuvia päitä ja kertojanääntä. Eikä hän niitä tarvitsekaan. Hänen elokuvansa on selkeä olematta saarnaava ja ehkä juuri siksi niin unohtumaton. Se ei ole helppoa katsottavaa, mutta sen näkeminen on välttämätöntä.