Amerikkalaista oikeusjärjestelmää puhtaimmillaan edustavat G.I. Joe -erikoisjoukot saavat viimeinkin jatkoa vuoden 2009 pahasti ailahdelleelle G.I. Joe: The Rise of Cobralle. Viime kesän ensi-iltaruuhkan ja 3D-muunnoksen takia vuodella siirtynyt jatko-osa jatkaa samaa pinnalta kiiltävää Hollywood-rymistelyä, johon Rise of Cobrassa totuttiin.

G.I. Joe: Kostossa seurataan ensimmäisestä osasta tutun Duken (Channing Tatum) johtamaa iskuryhmää, jonka muut jäsenet on tyystin vaihdettu elokuvien välillä. Nyt ryhmän lihaksista vastaa Roadblock (Dwayne Johnson), tomeruudesta Lady Jaye (Adrianne Palicki) ja yllättävyydestä Flint (D.J. Cotrona). Nelikko on osa suurta G.I. Joe -ryhmän operaatiota, joka päättyy Cobra-terroristien murhaavaan ansaan.

Teloituksesta selvinneet pääosat huomaavat pian olevansa ilman taustatukea, sillä iskuryhmän ylintä valtaa käyttävä Yhdysvaltojen presidentti ei ole oma itsensä, vaan on muuttunut rauhan ikonista maailmanherruutta janoavaksi ydinasehulluksi.

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Toisaalla mykkä ninjasankari Snake Eyes (Ray Park) etsii ykkösosan kuolonpudotuksesta selvinnyttä Storm Shadow’ta (Byung-hun Lee) tuomiolle.

Keskushenkilöiden määrä pysyy hallittuna, mutta silti tarpeeksi monitahoisena, mikä on G.I. Joe -universumin valtavan hahmovalikoiman edessä kunnioitettava saavutus. Järkälemäinen Johnson on edelleen karismaattinen äijä, joka saa sopivan karheasti murahtelevaa taustatukea pienempiin osiin saaduilta niminäyttelijöiltä, Cobran joukoissa vaikuttavalta Fireflyltä (Ray Stevenson) ja aidolta alkuperäiseltä Joelta (Bruce Willis). Sivuosien prameus tuo hyvällä tavalla mieleen Expendables-elokuvat.

G.I. Joe: Kosto ei ole juonellisesti eheä tai toiminnallisesti häikäisevä paukuttelu, mutta onnistuu silti kokonaisuutena paremmin kuin edeltäjänsä – mitä ei tietysti voida pitää kovin merkittävänä saavutuksena, ainakaan jos G.I. Joe -lelut ja -sarjakuvat eivät ole kuuluneet katsojan lapsuuteen.

Cobra-pahisten uhoilu ydinohjuksilla tekee juonesta hillittömästi alun ennakko-odotuksia globaalimman, vasta toiselle G.I. Joe -elokuvalle melkein liian mittavan. Ei Marvelin The Avengers -elokuvassakaan lähdetty heti koko maapalloa niistämään. Mustavalkoinen maailmankuva, jossa aseistautuminen ja kosto ovat ratkaisuja ja vihollisia ei vain napata, vaan ne tapetaan, olisi kaivannut toimintapaahdon kylkeen rauhallisempia tuokioita värittämään eri tahojen tarkoitusperiä.

Jatkuva rytke toki viettelee alkukantaisen uhoamisvietin tavoin, mutta tanssielokuvilla uransa aloittanut ohjaaja Jon M. Chu ei ole saanut käsirysyistä parasta irti. Parkin ja Leen ninja-akrobatia katoaa jonnekin kameran liikkeen ja nopeiden leikkausten varjoon.

Yksityiskohdista nillittämisen ja räikeän vajaaksi jääneen 3D-kerroksen alta löytyy kuitenkin tukku uhoavaa testosteronia, G.I. Joe -hahmojen tuttuja luonteenpiirteitä ja fanin hyväksyvään hymyyn saavia, yksittäisiin kohtauksiin upotettuja viitteitä G.I. Joe -mytologian juurista. Jos elokuvaan on yhtä pikkukohtausta varten luotu klassinen G.I. Joe -jeeppi A.W.E. Striker ja siinä sivussa nähdään superninjojen kunnioittama oppi-isä Arashikage-klaanista, ei kaikkea ole tehty väärin.

/ 5 tähteä