Kenny Wells (Matthew McConaughey) on alkoholismiin taipuvainen liikemies, joka viimeisillä rahoillaan rahoittaa retken Indonesiaan uuden kumppaninsa Michael Acostan (Edgar Ramirez) kanssa. Parivaljakko etsii kultaa ja onnistuukin löytämään vuosikymmenen suurimman kultakaivoksen. Moni taho haluaa osansa Wellsin ja Acostan kullasta, mutta Wells on hullumpi kuin pukumiehet ja taistelee maineensa ja omaisuutensa puolesta kaikin keinoin.
Gold on elokuva kullasta, luonnollisesti. Kullan mukana tulevat raha, ahneus ja kateus. Näillä osa-alueilla Gold onnistuu kelvollisesti. Se ei koskaan tempaa mukaansa hulluun ja kostean hikiseen maailmaansa, mutta ei se huonokaan ole. Se on ehkä suurin kohteliaisuus, johon voimme yltää Stephen Gaghanin elokuvasta puhuttaessa.
Liian myöhään Gaghan ja käsikirjoittajat Patrick Massett ja John Zinman päättävät, että kyseessä onkin elokuva Wellsin ja Acostan erikoisesta ystävyydestä ja liikekumppanuudesta. Katsojan on kuitenkin vaikea uskoa miksi Wells ja Acosta olisivat ystäviä, tai miksi kukaan lähtisi tekemään bisnestä Wellsin kanssa. Wells on hieman hullu ja alati hikoileva juoppo, johon ei koskisi pitkällä tikullakaan, sillä miehestä huokuu epäluotettavuus.
Matthew McConaugheyn omalaatuinen esitys ei auta asiaa. Siinä missä muu tähtikaarti valssaa ympäri tanssisalia, McConaughey sambaa yksin nurkassa, täydessä deliriumissa. Se on tietysti omalla tavallaan melko huvittavaa ja nautittavaakin katseltavaa, mutta katsojaa vaivaa tunne, että tämä on jo nähty. McConaughey on tehnyt turhan monta roolia, joissa hän luottaa pelkkään fyysiseen olemukseen ja tässäkin elokuvassa McConaugheylla on komea kaljamaha eikä tukkaa nimeksikään. Valitettavasti se ei riitä, sillä Kenny Wells ei ole millään lailla miellyttävä hahmo. Wells on itsekäs, epäkohtelias ja ahne. Vaikka hän ei ole ensimmäinen eikä viimeinen epämiellyttävä hahmo, jonka näemme valkokankaalla, on eri asia luoda kiinnostava ja monitasoinen hahmo kuin yksinkertaisen ikävä tyyppi.
Edgar Ramirez sentään onnistuu pelastamaan omat kohtauksensa. Muun muassa elokuvista Nainen junassa ja Joy tuttu kasvo on Goldin ainoa hyvä elementti. Ramirez on näyttelijä, joka yllättää, ja Acosta on ainoa hahmo, joka tuntuu oikealta ihmiseltä eikä vain pelkältä karikatyyrilta. Harmillisesti se tuntuu olevan rangaistava piirre, sillä Ramirez katoaa ensimmäisen tunnin jälkeen ilmestyäkseen välillä avittamaan juonta eteenpäin.
Gold on epätasainen elokuva. Se tuntuu saavan uutta potkua loppupuolella, kun koko juoni heittää häränpyllyä, mutta ei riitä, että viimeiset 30 minuuttia ovat mielenkiintoiset, kun edelliset 90 minuuttia on haukotellut makeasti ja katsonut kelloa. Elokuvan ainoa nainen on Kennyn tyttöystävä, mutta katsoja ei taaskaan ymmärrä mikä Kennyssa viehättää. Bryce Dallas Howard on harmillisesti jätetty vain statistiksi. Goldista jää tunne, että se on koko ajan hyvän elokuvan partaalla ja hahmoista olisi mukava tietää lisää ja sukeltaa kultabisneksen pakkomielteiseen maailmaan, mutta Gaghan ei koskaan uskalla hypätä tuntemattomaan, vaan jättää Goldin keskivertoelokuvaksi, jonka unohtaa matkalla kotiin.