Grace of Monaco

16.5.2014 00:11
MAA / / / VUOSI GENRE ENSI-ILTA 16.05.2014

Grace Kellyn tarina on moninkertainen satu. Ensin kaunottaresta tuli juhlittu näyttelijätär. Sitten näyttelijättärestä tuli prinsessa, kun hän meni naimisiin Monacon hallitsijan kanssa. Lopulta prinsessapuolisosta kasvoi rakastettu hallitsija. Hollywood-tähden ryhtyminen lilliputtivaltakunnan valtiattareksi kiinnitti maailman huomion Monacoon ja teki siitä tutun nimen tavallisellekin sukankuluttajalle. Kulissien takaisista ongelmista huhuiltiin, mutta viimeistään 52-vuotiaan ruhtinattaren kuolema vuonna 1982 sinetöi legendan, joka kiehtoo romanttisuudellaan edelleenkin.

Olivier Dahanin ohjaama ja Arash Amelin käsikirjoittama keskittyy kapeaan aikaikkunaan, jolloin koko ruhtinaskunnan tulevaisuus itsenäisenä hallintoalueena on vaakalaudalla. 1960-luvun alussa Kelly vielä etsii paikkaansa ja hallitsijapuolisoiden välit viilenevät sen sekä poliittisen paineen rasituksessa. Monacon ja Ranskan välirikko vuonna 1962 kun uhkaa pyyhkäistä pienen veroparatiisin maailmankartalta.

Ruhtinatar Kelly on kiehtova hahmo, ja ruhtinaskunnan lähihistorian suurelle yleisölle tuntematon kohtalonhetki on mielenkiintoinen tapahtumasarja. Siksi on harmi, ettei Grace of Monaco onnistu kertomaan kummastakaan kovin kiinnostavasti.

Sinänsä ei ole ongelma, että elokuva ottaa ronskeja vapauksia Monacon ja Ranskan välisen kriisin tapahtumien, niihin osallistuneiden ihmisten ja Kellyn vaikutuksen suhteen. Elämäkertaelokuvat ovat aikaisemminkin katsoneet tosiasioita sormien läpi, jos vaihtoehtona on tehdä vetävä sankaritarina. Ongelma on, että kriisi tuntuu yhtä keinotekoiselta ja päälleliimatulta kuin kaikki muukin elokuvassa. Kaikki tähtää ainoastaan Nicole Kidmanin roolisuorituksen palvontaan.

On mielenkiintoinen konsepti väittää, että elämä ruhtinattarena oli Grace Kellylle vain hänen elämänsä suurin rooli. Mutta kun Hollywood-näyttelijä näyttelee Hollywood-näyttelijää näyttelemässä ruhtinatarta, on lopputulos väkinäinen, koska Dahan ei onnistu luomaan minkäänlaisia sävyjä eri tasojen välille. Hetkeäkään ei tunnu, että Kellyn silmät punottavat kyynelten vuoksi, vaan niihin kaadetut kemikaalit haisevat katsomoon asti.

Konseptissa on myös sisäinen ongelma. Vaikka Kelly nostetaan jalustalle, elokuva väittää epäsuorasti, että seuraavat 20 vuotta hän ei ollut aito ihminen. Tuo takaraivossa viipyilevä ajatus saa koko pyhimyksen luomisurakan tuntumaan epäaidolta.

Toteutus on myös hyvin mekaanista. Maisemat ovat komeita ja elokuvassa on paljon hienoja kamera-ajoja, jotka hivelevät niitä, upeita tapahtumapaikkoja ja kauniita ihmisiä. On kuitenkin selvää, että ajot ovat itsetarkoituksellista kikkailua, jossa tekninen suoritus on kuvan sisältöä tärkeämpää. Vastapainoksi tunteellisemmissa kohtauksissa on loputtomia heiluvia lähikuvia Kidmanin silmistä ja huulista, jotka huutavat: ”Katsokaa, Kidman näyttelee!”.

Jostain kumman syystä Dahanin Pariisin varpunen – Edith Piaf oli menestys, vaikka edestakaisin pomppivasta kerronnasta puuttui rytmi, ja sen kiinnostavuus tuli nimihahmon legendaarisuudesta. Dahanin kyvyt eivät seitsemässä vuodessa ole kohentuneet, vaan sama vika vaivaa myös Grace of Monacoa.

Vain vähän elokuvia käsikirjoittaneen Arash Amelin tarina on kuin numerosta toiseen viivaa vetämällä muodostettu kuvio. Hänen Erased-jännärinsä oli kuitenkin mukiinmenevä tapaus, joten todennäköisesti projektin ongelma on ollut sen muoostuminen vahvan pääosanesittäjän egoprojektiksi. Sekään ei selitä todella typerää ja lopulta epäselväksi jäävää osiota, jossa ruhtinatar Kelly ryhtyy Neiti Etsiväksi selvittäessään onko hänen hovissaan myyrää.

On ollut hyvä ajatus rajata elokuva ajallisesti laukkaavan elämäkertan kertomisen sijaan. Siksi on harmi, että Grace of Monaco jää lopulta kauniissa maisemissa kannettujen korujen ja muotiluomusten kavalkadiksi, aikuisten naisten chick flickiksi.

 

Grace of Monaco -elokuvan traileri

Lisää luettavaa