Green Lanternit, jotka tunnetaan Suomessa paremmin Vihreinä Lyhtyinä, ovat joukko avaruuden kolkista kerättyjä rohkeista rohkeimpia olentoja, jotka valvovat universumia vihreää tahdonvoimaa huokuvan ja muokkaavan sormuksen avulla.
Sormuksen kautta avaruuden partiolaiset voivat luoda mitä tahansa mieleen juolahtaa. Vihreän luomuksen teho ja kestävyys määrittyvät sormuksen omistajan omasta tahdonvoimasta.
Kaikki ei universumissa ole kuitenkaan vihreää ja kivaa. Nimittäin Green Lanternien arkkivihollinen Parallax hönkii tahdonvoiman sijasta pelon luomaa ehtymätöntä keltaista energiaa.
Tästä kaikesta täysin tietämätön Hal Jordan (Ryan Reynolds) viettää Maassa villiä poikamieselämäänsä. Hal on yksi ilmavoimien ässäpiloteista yhdessä entisen heilansa Carol Ferrisin (Blake Lively) kanssa. Riskialtis lentäjä ei kuitenkaan kerää johtoportaalta tai Ferrisiltä aina pelkkiä kehuja.
Hal Jordania kuitenkin lykästää, kun vihreän sormuksen omaava Abin Sur tekee pakkolaskun Maahan. Parallaxin kuolettavasti haavoittama vihreän valon lähettiläs antaa sormukselleen viimeisen käskyn: etsiä Abin Surille seuraaja, jonka rohkeus olisi muiden Green Lanternien veroinen.
Sormuksen antaman tietoiskun jälkeen myös Hal pääsee kärryille avaruuden vilkkaasta elämästä. Seuraa supersankarielokuville tyypillinen sarja harjoituksia ja opetustuokioita, joissa katsojallekin selvitetään, miten vihreä sormus ja Sinestron (Mark Strong) johtamat Green Lanternit toimivat.
Parallaxin lisäksi tuoreelle avaruuspoliisille hankaluuksia aiheuttaa Carolista mustasukkainen tiedemies Hector Hammond (Peter Sarsgaard). Hectorin rooli on vähän liiankin itsesäälissä surkutteleva, mutta Sarsgaard onnistuu silti olemaan elokuvan vaikuttavin henkilö aina ruudulla ollessaan.
Hammondin isänä nähdään Oscar-palkittu Tim Robbins (Menneisyyden ote), joka vaikuttaa eksyneen väärään elokuvaan – vieläpä minirooliin.
Green Lantern edustaa tutuilla juonenkäänteillään ja värikkäällä ulkoasullaan koomisen vireen supersankarielokuvia. Hal Jordan ei synkistele uusia voimiaan, kuten sarjakuvista muunnetuilla supersankarielokuvilla on ollut viime vuosina tapana. Kepeys ei silti ole suora tuomio fantasiaelokuvan onnistumiselle, kuten alkukesän viihdyttävä Thor (2011) osoitti.
Ja viihdyttämään myös Green Lantern pyrkii, mutta onnistuu siinä vain ajoittain.
Juoni on liian tuttua keskinkertaista tv-sarja-huttua pitääkseen otteessaan. Jännityskin on olematonta, kun galaksimme elämää uhkaava Parallax näyttää enemmän höyryävältä perunamuusilta kuin pelon paholaiselta. Parallax on samalta suunnitteluvirheiden pöydältä kuin Fantastic Four: Hopeasurffari -elokuvan (2007) kaasupallo-Galactus.
Green Lantern on yksi niistä sarjakuvahahmoista, jota ei ilman nykytekniikkaa olisi mahdollista esittää elokuvaformaatissa. Onkin luonnollista, että elokuvan tehosteet ja aina seuraavan avaruusolion ihmettely ovat sen viihdyttävimpiä osa-alueita.
Erikoistehosteet toimivat odotetusti aina, kun 3D ei ole potkimassa munille. Unohtaen ainaisen auringonpimennyksen, suurin moka on tajunnanräjäyttäjäksi tarkoitetun asteroidivyöhykkeen läpilennon vesittäminen. Asteroidit vilahtavat ohi yhtenä epätarkkana mössönä.
Loppupuolen kattokohtaus, jossa silmille hyppivien hahmojen takana oleva kaupunkitausta on korostetun epätarkka, saattaa olla enemmän kumarrus vanhoille Teräsmies-elokuville kuin 3D-tekniikan omituisuuksia.
Kohtauksessa tiivistyy samalla koko elokuvan ongelma: se ilmestyy ainakin vuosikymmenen ajastaan jäljessä. Supersankarigenre on kehittynyt liikaa perinteisestä ”vihreät kalsarit jalkaan ja avaruuteen”-formaatista, jotta Green Lantern olisi merkkitapaus.
Lopputekstien alkuvaiheessa paljastetaan Green Lantern -joukkojen seuraava vastustaja, joka ei sarjakuvansa tuntevalle tule mitenkään yllätyksenä.
Batmanista ja Supermanista tunnetun DC-sarjakuvakustantamon Green Lantern ei ole ensimmäinen sarjakuvahahmo, jota Reynolds on esittänyt valkokankailla. X-Men Origins: Wolverine -elokuvassa (2009) Reynolds näytteli Marvelin sarjakuvista tuttua Wade Wilsonia alias Deadpoolia.
Jani Svensk