Virpi Suutari jatkaa uudella ohjaustyöllään osin samojen teemojen ympärillä kuin Jussi-palkitussa 12 vuoden takaisessa dokumentissaan Joutilaat. Se seurasi parikymppisten työttömien nuorukaisten suunnatonta haahuilua yhteiskunnan raja-aitojen tuntumassa. Nykykeskustelussa Bodi, Hapa ja Lötkö nimettäisiin varmasti “syrjäytyneiksi”.
Syrjäytymistä tutkii myös Hilton!, jonka päähenkilöt ovat pääosin nuoria työttömiä. Yhdistävänä tekijänä toimii nuorisosäätiön vuokratalo Itä-Helsingissä. Betonikuutioihin tungettuja asukkeja riivaa krooninen irrallisuus: alkoholismi, pitkäaikaistyöttömyys, mielenterveysongelmat ja yksinäisyys muodostavat lasiseinän, joka erottaa elokuvan päähenkilöt kaikenlaisista yhteiskunnallisen vaikuttamisen areenoista.
Hilton! omaksuu alusta asti subjektiivisen kerrontatavan, joka kulkee jossain dokumentin ja fiktion välimaastossa. Osa kohtauksista on Joutilaiden tapaan ilmiselvästi käsikirjoitettuja. Ratkaisu ei ole ongelmaton: Suutari ei käytä kertojaa tai haastatteluja kommentoinnin välineenä, vaan jättää vastuun tulkinnasta katsojalle. Silti näytellyt kohtaukset ohjailevat katsojaa tiettyyn narratiiviin.
Lopputulos ei varmasti miellytä kaikkia. Katsojaa manipuloidaan ensin tuntemaan pahaa oloa yhdessä protagonistien kanssa, ja sitten reflektoimaan omia tuntojaan siitä, kun yksi päähenkilöistä synnyttää lapsen. Tietoinen tunteilla leikittely on paikoin läpinäkyvää ja sille on vaikea löytää motiivia, kun materiaalin voisi antaa puhua puolestaan.
Suutarin elokuva jakautuu viiden keskushenkilön varaan. On opiskeluputkesta pudonnut, nuori ja vetäytyvä Toni; on Mira, aiemmista parisuhteistaan kolhuja ottanut tuleva äiti; on pientä tytärtään ikävöivä Pete ja väkivallan kanssa kamppaileva Janne. Sitten on reilu nelikymppinen Make, jonka kämpillä nuoret käyvät ryyppäämässä ja juttelemassa. Syöpään elokuvan ensi-illan alla kuollut Make tietää päiviensä olevan luetut, mutta pitää silti asunnostaan ja elämästään parempaa huolta kuin häntä ympäröivät nuoret, joilla tulevaisuus on ainakin periaatteessa vielä avoin.
Hilton! tulee aivan kohteidensa iholle. Suutari haluaa selvästi kommentoida yhteiskunnan epäkohtia yksilön kautta: näyttää systeemin ulossylkemät häviäjät ja syrjäytymisprosessin vaikutukset tarjoamatta suoria vastauksia siihen, miksi näin on käynyt. Kerronta polveilee henkilöstä toiseen, mutta koska mukaan ei oteta laajempaa kontekstia, eikä päähenkilöitä juuri haastatella, on lopputulos enemmän impressio siitä, millaista syrjäytyminen on, kuin varsinainen kommentaari sen syistä ja seurauksista.
Matkan varrella tietyt ongelmakohdat ja kysymykset nousevat esiin. Nuoret esimerkiksi kohtaavat rappunsa edustalla maahanmuuttajia, jotka valittelevat sitä, kuinka vaikeaa on löytää työtä ilman kielitaitoa — vaikka tahtoa riittäisi. Asetelma on nurinkurinen: mamupolitiikkaa kritisoidaan samaan aikaan, kun kriitikot norkoilevat työmaailman ja poliittisen keskustelun ulkopuolella.
Elokuvan toistuva motiivi on laskut ja niiden repiminen. Toni käy läpi perintäkirjeiden pinoa samalla, kun tyttöystävä muistuttelee vieressä syntymäpäivälahjastaan. Toisessa kohtauksessa Pete repii laskunsa silpuksi tyttärensä kanssa, ja heittää ne lumisateena ilmaan. Repiminen paitsi edustaa päähenkilöiden tendenssiä pyristellä eteenpäin helpoimman kautta myös muistuttaa siitä, kuinka vaikea tilanteen ulkopuolisten henkilöiden on asiaan suhtautua. Tonin tyttöystävä esittäytyy koomisessa valossa, mutta heidän välinen kommunikaatiokatkoksensa vain alleviivaa sitä, kuinka elokuva pystyy vain raaputtamaan hieman vaikean aiheensa pintaa.
Hilton! -elokuvan traileri
Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa