Jenkkiläisessä Hirsipuussa jenkkiläiset college-henkilöt käyttäytyvät kuten typerät jenkkiläiset college-hahmot nyt jenkkilässä käyttäytyvät. On jenkkifutistähteä ja cheerleaderiä, ja sieltä toisesta päästä löydämme koulun nörtit ja yhteiskunnan ulkopuoliset hörhelöt. Ohjaaja-käsikirjoittajaduo Travis Cluff ja Chris Lofing eivät tosin edes yritä peitellä inhoaan tätä ylijäämämateriaalia kohtaan, vaan takovat luusereiden niskaan täyslaidallisen toisensa perään. Heh-heh! Jos et ole suosittu urheilija tai kaunis cheerleader, olet täyttä roskaa, tiedä se! Kun elokuva tarjoilee näinkin hienovaraista moraalista pohdintaa, niin mitä voi odottaa sen juonelta? Noh, se on tietenkin sitä tuttua klisehuttua, kuten olettaa saattaa.
Muutama vuosikymmen sitten koulun näytelmässä pääosan esittäjä menehtyi traagisella tavalla. Näytelmä tehdään nykypäivänä uudelleen, ja hah-hah, nyt pääosassa on aivan toivottoman huonosti näyttelevä futissankari, joka on ihastunut päänäyttelijätärnörtikäiseen. Tästäkö riemua saadaan! Taustalla häslää todella v-mäinen futispelaajan pelikaveri, joka on jostakin kummallisesta syystä valittu myös elokuvan eräänlaiseksi kertojaääneksi. Tämä yhteiskunnan peruspilari dokumentoi elokuvan tapahtumia välillä huutaen ja useimmiten muille hahmoille nälvien. Ärsyttävä jätkä.
Juoni etenee odotetulla tavalla, eikä tarjoile sen suurempia twistejä tai yllätyksiä. Mitä nyt jatkoa odotellessa. Loppuratkaisussa ei piiloteta jatko-osan mahdollisuutta, vaan sitä luultavasti suunnitellaan jo parhaillaan. Saako paha lopulta palkkansa? Eipä oikeastaan edes kiinnosta, kunhan nämä näyttelijät eivät jatkoon pääse.
Hirsipuun on tuottanut se sama Blumhouse-tuotantoyhtiö, joka on puskenut riesaksemme Paranormal Activityjä, Insidiousta ja Puhdistuksen yö -leffoja. B-luokan ähinää ja köhinää siis. Sitä tämäkin kyllä on, mutta silti Hirsipuu yrittää jollain tavalla olla jotain muuta kuin pelkkä halpatuotanto.
Hirsipuu on oikeastaan ihan kelvollinen found footage -pätkä. Tai sitten illuusio elokuvan hyvyydestä johtuu siitä, että valtavirtakauhu on jo aikapäiviä sitten mennyt yli kriittisen massansa, joten jokainen edes etäisesti pelottava elokuva vaikuttaa hyvältä kaiken toivottoman roskan seassa. Elokuva tarjoilee kuitenkin muutaman maittavan säikyttelykohtauksen. Leffassa on myös mukava tunnelma, jos vain onnistuu unohtamaan näyttelijänelikon hölmön räpellyksen, jota he luultavasti näyttelemiseksi kutsuvat.
Mistään mestariteoksesta ei tietenkään puhuta, ei edes erityisen hyvästä elokuvasta. Hirsipuu pärjää kuitenkin ihan hyvin siinä jätemyllyssä, jonka läpi kaikki nykyinen jenkkikauhu pusertaa itsensä. Mutta onko ihan hyvä edes kelvollinen? Se jääköön katsojan ongelmaksi.