Hulluna onnesta

/ GENRE , ENSI-ILTA 19.05.2017 TÄHDET

Hulluna onnesta on kuin astetta älyttömämpi ja huomattavasti koskettavampi versio Thelmasta ja Louisesta. Eroja Ridley Scottin klassikon ja italialaisen nykyelokuvan huippuohjaaja Paolo Virzin elokuvan välillä on toki monia, mutta perusasetelmiltaan niitä voi kutsua sisarelokuviksi.

Molemmissa elokuvissa on pääosissa kaksi kaltoin kohdeltua naista, jotka päätyvät pakomatkalle läpi komeiden maisemien. Molemmat ovat tie-elokuvia, joissa bondataan, erotaan, nauretaan ja itketään. Kummassakin elokuvassa käsitellään myös vaikeita aiheita: Thelmassa ja Louisessa kuvataan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, kun taas Hulluna onnesta käsittelee mielisairauksia, hyväksikäyttöä ja menneisyyden haamuja.

Beatrice (Valeria Bruni Tedeschi) on potilaana naisten psykiatrisessa hoitokodissa Toscanan maaseudulla. Hän vaikuttaa elävän harhojensa keskellä. Mielikuvissaan hän uskoo olevansa rikas kreivitär, jonka suku on vuokrannut upean villan psykiatrista hoitolaitosta varten. Beatrice pälpättää taukoamatta maniansa huipulla ja syö psyykelääkkeitä kuin ottaisi virkistäviä iltapäivädrinkkejä. Onpa hänellä myös erään George Clooneyn puhelinnumero kännykässään.

Villaan saapuu pahoja kolhuja kokenut nuori tulokas: hiljainen, herkkä ja silminnähden masentunut Donatella (käsikirjoittaja-ohjaaja Virzin vaimo Micaela Ramazzotti). Tatuoitu Donatella on sulkeutunut oman suojamuurinsa sisälle, jonka lävitse Beatrice yrittää murtautua.

Menneisyyden kutsu on kuitenkin niin voimakas, että kun eräänä kuumana kesäpäivänä kaksikko saa tilaisuuden ottaa ritolat, naiset kirmaavatkin karkuun kuin kaksi kevätlaitumelle pääsevää varsaa. Kumpikaan naisista ei voi parantua ilman kohtaamista menneisyyden tekosten kanssa. Kaksikon erilaiset tarinat aukenevat verkkaisesti elokuvan edetessä.

Hulluna onnesta on kuvaukseltaan taianomainen. Kuvat ovat kuin rakkausrunoja ihastuttavalle Toscanan seudulle ja ikuiselle kesälle. Kun täydelliseen kuvaan asettaa vielä kaksi erinomaisen upeasti näyttelevää naista, voidaan jo nyt puhua yhdestä kesän parhaista elokuvista.

Vaikka elokuva naurattaakin aluksi, muuttuu se lopulta traagiseksi ja koskettavaksi kuvaukseksi kahdesta rikkinäisestä naisesta. Virzi haluaa kertoa mielenterveysongelmien olevan lähes aina oire jostain muusta, usein jostain vielä paljon vakavammasta asiasta. Hyväntuulinen ja virkistävä poikkeus tavanomaisten kesäelokuvien keskellä osoittaa, että komediaa voi tehdä myös draaman ja ikävien aiheiden kautta.