Nyt kolmannen kerran filmattu Richard Mathesonin scifikauhuproosan klassikko Olen legenda (1954) toimi inspiraationa myös George A. Romeron zombiemestariteokselle Elävien kuolleiden yö (1968). Aiemmat viralliset sovitukset ovat puolestaan Vincent Pricen ja Charlton Hestonin tähdittämät The Last Man on Earth (1964) ja The Omega Man (1971). Myös Ridley Scott yritti päivittää tarinaa 1990-luvulla Arnold Schwarzeneggerin kanssa, mutta projekti nostettiin hyllylle budjetin ryöstäytyessä käsistä.
Uusimman ja tähän mennessä puitteiltaan suurimman adaptaation ohjannut Francis Lawrence on tuttu nimi useiden musiikkivideoiden ja Keanu Reeves -fantasiakauhuelokuvan Constantine (2005) takaa. Se ei ollut kummoinen esitys, mutta nyt Lawrence todistaa mihin pystyy oikeanlaisen materiaalin kanssa.
Vuonna 2009 parannukseksi syöpään luultu lääke aiheuttaakin kammottavan viruspandemian, joka muuttaa uhrinsa raivotautisen kannibaalin ja zombien sekoitusta muistuttavaksi vampyyriksi. Vuoteen 2012 mennessä ainoa virukselta välttynyt ihminen on sille immuuni Robert Neville (Will Smith), armeijalle työskennellyt tiedemiesupseeri, joka elää yksin New Yorkissa ja yrittää löytää virukselle vastalääkkeen käyttämällä omaa vertaan.
Päivisin Neville liikkuu saksanpaimenkoiransa kanssa autioituneessa suurkaupungissa ruokaa ja tarvikkeita keräillen, mutta joutuu auringon laskeuduttua lukittautumaan raskaasti panssaroituun asuntoonsa. Tällöin kaupunki kuuluu vampyyreille, jotka ryömivät esiin maanalaisista ja hylättyjen rakennusten pimeydessä sijaitsevista piilopaikoistaan.
Ne, jotka odottavat I Am Legendistä pelkkää Will Smithin varaan rakennettua toimintasankarihöttöä, joutuvat pettymään raskaasti. Kyseessä on aikuiseen makuun sovitettu synkkä satu, klaustrofobinen ja Hollywood-elokuvaksi yllättävän pessimistinen maailmanlopunvisio, jossa kaikuvat tosielämän liikakansoituksen ja pandemiakriisin kauhukuvat.
Smith kantaa traagisen roolin hämmästyttävän hyvin ja saa osakseen samastumista ja jopa aitoa myötätuntoa. Aikaansaatu yksinäisyyden tunne on käsinkosketeltava tavalla, jossa psykologinen realismi sulautuu tarinan fantasiaelementteihin lähes saumattomasti.
Varsinainen pääosa kuuluu New Yorkin kaupungille, jonka kuolleet kadut, rappioituneet korttelit ja kilometrikaupalla tyhjyyttä huokuvat maisemat nostavat selkään aitoja väreitä. Filmin kuvaaminen pääkallonpaikalla oli kuulemma tuhottoman kallista ja vaati massiivisen byrokratiakoneiston läpikäymistä. Kaikesta näkee, että vaivannäkö enemmän kuin kannatti.
Ainoa varteenotettava miinus tulee itse vampyyreista. Niiden luomisessa on turvauduttu melko voittopuolisesti digitaalisuuteen, mikä ei koskaan näytä yhtä hyvältä kuin perinteinen käsityömaskeeraus. Tosin mukana on myös kohtauksia, joita ei olisi voitu toteuttaa ilman nykytekniikkaa.