Kun erityisen voimallinen demoni valtaa Cameron-pojan mielen ja kehon, apuun ei tällä kertaa kutsutakaan Ghostbustersia vaan tohtori Ember. Vatikaanin omat manaajapapit eivät näin vahvalle saatanan sekasikiölle mahda mitään, joten vastuu manauksesta langetetaan hiljattain perheensä menettäneelle tohtorille, jolla on mystisiä kykyjä. Demoni saattaa nimittäin olla juuri se Emberille tuttu paskiainen – kuinkas muutenkaan.
Emberillä on siis erikoiskyky, jonka avulla hän pääsee suoraan riivatun mieleen kuin Christopher Nolanin Inceptionissa konsanaan. Välillä paukutellaan kattoja ja kattiloita sekä heitellään ihmisiä pitkin seiniä aivan kuten Manaajassa tai tuhannessa muussa riivausleffassa. Mistään omaperäisestä ideasta ei siis todellakaan puhuta. Varastetaan vähän tuolta, hieman täältä ja pikkuisen enemmän tästä, niin saadaan juuri tällaista tusinakauhua aikaiseksi.
Emberiä näyttelee yleensä niin charmikas Aaron Eckhart, Cameron-poikana nähdään Gotham-sarjassa nuorta Bruce Wayneä näyttelevä David Mazouz ja hänen äitinään muun muassa Game of Thronesissa ihastuttava Carice van Houten. Jokin on kuitenkin pahasti pielessä, kun tämä porukka ei onnistu saamaan pienintäkään pikkupirulaisen pierahdusta aikaiseksi koko elokuvan aikana. Ei siis edes yhtä pientä rikinkatkuista kananmunapierua. Leffa ei pelota, ei naurata, ei ahdista, eikä varsinkaan aiheuta minkäänlaisia tunteita.
Ohjaaja Brad Peyton (San Andreas, Kissat ja koirat – Katti Katalan kosto) on jollain tapaa onnistunut varastamaan näyttelijöidensä sielut, taidot sekä elämänhalun ja uhrannut ne verisessä rituaalissa saatanalle, joka on manifestoitunut paikalle riivaamaan elokuvaa sekä erityisesti elokuvan katsojia. Paikoitellen sitä odottaa, että Vatikaanin ”aidot” manaajat saapuvat manaamaan saatanan ja Peytonin takaisin helvetin kiirastuleen, jonne ne kuuluvatkin. Mutta kuka ihme pelastaisi vielä kaikki katsojapoloiset? Jonkinlainen sielunpuhdistus olisi tämän kokemuksen jälkeen tarpeen.
Incarnate joutui aikoinaan jonkinlaiseen tulikivenkatkuiseen limboon, sillä Eckhartin pääosasta uutisoitiin jo vuonna 2013. Peytonin rituaali oli ilmeisesti niin vaativa ja pitkäkestoinen, että kului monta vuotta ennen kuin hän sai näyttelijät valtaansa ja pakotettua rooleihinsa kuin zombit.
Incarnate muistuttaa katsojaa siitä, että kauhu on vaativa genre. Tusinatuotteilla voi tienata pikaiset miljoonat, mutta eipä niistä juuri jää jälkipolville kerrottavaa. Elokuvasta ei jää oikeastaan edes pettynyttä makua, sillä se on kuin todella huonon tv-sarjan ylipitkä pilottiosa. Se ei täytä minkäänlaisia laatustandardeja. Tämän pohjalta Incarnate-sarjaa ei todellakaan nähdä yhdelläkään kanavalla, vaan kyseessä taitaa olla Blumhouse-studion kehnoin viritelmä.