20 vuotta sitten maailma mullistui niin elokuvateattereissa kuin niiden ulkopuolella. Roland Emmerichin ja Dean Devlinin luomassa Independence Day – Maailmojen sota -rymistelyssä avaruuden ilkimykset saapuivat tuhoamaan planeettaamme ennen näkemättömässä mittakaavassa. Se nosti efektipainotteiset katastrofispektaakkelit jälleen muotiin, eikä elokuvateollisuus ole ollut sen jälkeen entisellään. Nyt kaksikko palaa luomaansa – tai tuhoamaansa – maailmaan, jossa on kulunut reaalimaailman tavoin kaksi vuosikymmentä.
Ihmiset ovat onnistuneet valjastamaan torjuttujen hyökkääjien jälkeensä jättämää teknologiaa maailman jälleenrakentamisessa. Yhteinen vihollinen on myös yhdistänyt kansakunnat aivan ennenkuulumattomalla tavalla. Toisaalta kaikki ovat menettäneet jonkun rakkaan, ja varsinkin nuoren sukupolven takaraivossa kytee perheiden menetyksen trauma. Edelleen lietsotusta voitonriemusta huolimatta ihmiskunta valmistautuu koko ajan hirviöiden vääjäämättömään paluuseen.
Kun ne sitten saapuvat, entistä suurempi, valtameren vastarannoille ulottuva alus kyntää kaupunkeja tuhoon kuin 2012:ssa, romahduttaa tunnettuja rakennuksia kuin alkuperäisessä Independence Dayssa sankarien pujotellessa avaruusaluksellaan niiden lomassa kuin Rangaistussiirtola Moon 44:ssä. Koirakin pitäisi pelastaa. Eli Independence Day: Uusi uhka on kuin Roland Emmerichin koko aikaisempi tuotanto lapsille lyhennettynä. Ainoastaan jättimäisen avaruusöttiäiskuningattaren ulkoasu on ”omaperäisesti” lainattu Aliensista.
Tuhon seassa alkuperäisen elokuvan sankarit Jeff Goldblum, Bill Pullman ja Brent Spiner toistavat roolinsa letkeän hupaisasti. Franchisea jatkamaan on otettu Liam Hemsworthin kaltaisia nuoria tähtiä. Kiinan markkinatkin on huomioitu roolivalinnoissa.
Vaikka Independence Day kohautti aikoinaan efekteillään, on Emmerich ilmaissut tyytymättömyytensä silloisen teknologian mahdollisuuksiin. Uudessa uhkassa onkin näkyvissä pelkkää halua tehdä isommin ja paremmin asioita, joita spektaakkelimestari olisi halunnut tehdä jo viime vuosituhannella. Sen vuoksi toissijaisia asioita, kuten juonta, logiikkaa ja henkilöohjausta on hoidettu vasemmalla kädellä – ei niin, että ne aikaisemminkaan olisivat Emmerichiä kovasti kiinnostaneet.
Sen vuoksi jatko-osasta nauttiminen edellyttää vähintään hienoista nostalgiaa alkuperäistä kohtaan, jotta huikeat puutteet voi antaa anteeksi. Katsojat, jotka eivät alkuperäistä ole nähneet (iso osa ei varmaan tuolloin ollut syntynytkään) ja siksi arvostelevat uutuutta nykyisen toimintaspektaakkelikuvaston kautta, eivät välttämättä suhtaudu siihen yhtä suopeasti.
Toisaalta Uusi uhka on erinomainen jatko-osa; ensimmäisen elokuvan tarinan toistosta huolimatta se on vienyt sitä myös eteenpäin ja vaikka se petaa mahdollista jatkoa, se toimii erinomaisesti myös itsenäisenä teoksena.