Yön ritari -trilogian ja Inceptionin jälkeen Christopher Nolanin uuteen elokuvaan oli ladattu ehkä kohtuuttomiakin odotuksia, mutta katsojan ei tarvitse pettyä.
Kosminen seikkailukertomus kurottaa kohti tähtiä ja onnistuu siinä. Interstellar on yhtä syvällinen kuin 2001: Avaruusseikkailu, yhtä jännittävä kuin Alien ja yhtä koskettava kuin E.T.
Tuore Oscar-voittaja Matthew McConaughey esittää astronauttia, joka suuntaa kohti ääretöntä ja sen yli. Cooper ei kuitenkaan ole mikään Buzz Lightyear -tyypppinen supersankari vaan tavallisen oloinen leskimies ja maanviljelijä, joka asuu lastensa ja appiukkonsa kanssa Ihmemaa Ozin mieleen tuovalla syrjäisellä tilalla.
Entisenä lentäjänä ja insinöörinä Cooper pääsee osaksi Nasan tiimiä, joka matkustaa Saturnukseen ja sitä kautta madonreiän läpi etsimään ihmiskunnalle uusia asuinalueita. Maapalloa odottaa tuho, mistä on merkkinä viljasatojen kuolema, jatkuvat myrskyt ja joka puolelle leviävä pöly.
Cooper joutuu jättämään perheensä taakseen ehkä vuosikausiksi, mutta hän lupaa pojalleen ja tyttärelleen palaavansa takaisin. Mukaan lähtevät Michael Cainen esittämän Nasa-professorin tytär (Anne Hathaway) ja muutama muu astronautti sekä kulmikkaan näköinen mutta persoonallinen ja muuntautumiskykyinen robotti TARS. Matkasta tulee paitsi kiehtova ja jännittävä myös visuaalisesti upea kokemus. Interstellar on niitä elokuvia, jotka on tarkoitettu isolle kankaalle. Jos joku elokuva on eeppinen niin tämä.
Interstellar ottaa kaiken irti suhteellisuusteoriasta ja vääntää siihen omat mutkansa. Mitä tapahtuu, kun silmänräpäys on toisille useita vuosia tai jos lapset ovat keski-ikäisiä kun palaa takaisin?
Nolan pohtii avaruusmatkailua tieteellisen analyyttisesti, mutta siinä on myös tunteisiin vetoava puoli. Interstellarin musiikissakin kuuluu kaikuja 2001: Avaruusseikkailusta, mutta toisin kuin esikuvansa, se on myös häpeilemättömän sentimentaalinen elokuva. Dylan Thomasin runoon viitataan koskettavasti, ja maapallolta saadut viestit saavat kyyneleet Cooperin poskille.
Melodramaattisilla hetkilläkin Nolan kuitenkin säilyttää tyylitajunsa. Elokuvan sanoma tuntuu olevan että tiede ei ehkä annakaan vastauksia kaikkeen vaan rakkaus. Ja sehän on tunnetusti kaikkein suurinta.