Jos et ole aiemmin vaivautunut elokuvateatteriin asti katsomaan lähes kolmen tunnin mittaista saksalaiselokuvaa, nyt se ehdottomasti kannattaa! Maren Aden ohjaama ja käsikirjoittama Isäni Toni Erdmann palkittiin keväällä Cannesissa FIPRESCI:n palkinnolla, ja se kisasi myös Kultaisesta palmusta. Se on valittu vuoden 2016 parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi ja Saksan ehdokkaaksi niin Golden Globes kuin Oscar-gaalaan. Draamakomediaksi luokiteltava elokuva on yhtä aikaa hurmaavan kevyt ja ajatuksia herättävä, ja tarinan herttainen hulluus saa elokuvan tuntumaan varsinaista kestoaan lyhyemmältä.
Isäni Toni Erdmann kertoo ikääntyneen isän ja kiireisen tyttären toisistaan etääntyneestä suhteesta. Ines Conradi (Sandra Hüller) on työssään burnoutin partaalla tasapainoileva uranainen, joka pelkää putoavansa urakehityksen kelkasta heti, jos puhelimeen kerrankin jää vastaamatta. Hänen isänsä, eläköitynyt musiikinopettaja Winifred (Peter Simonischek), puolestaan kärsii yksinäisyydestä ja haalistuneista väleistä tyttäreensä. Kun Winifred menettää tutun elämän viimeinenkin kiinnekohtansa, päättää hän yllättää tyttärensä matkaamalla tapaamaan tätä työkiireiden keskelle Romanian Bukarestiin.
Isästä erityisen omalaatuisen tekee se, että hän harrastaa keppostelua. Hän pukeutuu peruukkeihin ja hassuihin hampaisiin, ja uskottelee ihmisille olevansa joku muu. Romaniassa hänen charmantti alter egonsa Toni Erdmann astuu kuvioihin ja ottaa jatkuvasti paisuvine valheineen suuremman roolin tyttären elämässä – eikä yhteentörmäykseltä vältytä.
Suomessa Aden elokuvista on aiemmin nähty parisuhdedraama Alle Anderen, joka näytettiin Espoo Ciné -festivaalilla vuonna 2009. Isäni Toni Erdmann on siitä askel monitahoisemman ihmissuhdekuvauksen suuntaan.
Elokuva vakuuttaa monella tasolla: se kuvaa sukupolvien välistä kuilua herkällä ja samalla tuoreelta tuntuvalla otteella. Samaan aikaan se tarttuu siihen työ- ja yksityiselämän yhdistämisen hulluuteen, jonka parissa yhä useampi töissä käyvistä aikuisista kamppailee. Aden ote on kevyt ja elokuva saa katsojan nauramaan vedet silmissä, mutta keveyden keskeltä päätään nostaan haudanvakava aihe läheisten ihmissuhteiden merkityksestä ja laiminlyömisestä sekä nykyajan työelämän henkisestä kuormituksesta.
Ade kutoo tarinastaan yllättävän lempeän ihmissuhdedraaman, joka kommentoi nykymaailman menoa hurtilla huumorilla. Sen keskiössä on elokuvissa paljon koluttu aihe vanhemman ja lapsen rikki menneen suhteen korjaamisesta, anteeksiannosta ja hyväksymisestä, mutta kerrontatapa on omaperäisyydessään ja alleviivaamattomuudessaan ennennäkemätön.
On suorastaan hämmentävää, miten mainiolla tavalla hassut peruukit ja tekohampaat asettautuvat osaksi elokuvan tarinaa. Niistä ei missään vaiheessa tule halpa olo, vaan ne kuuluvat olennaisena osana asiaan. Niin kuin kuuluu myös elokuvan loppupuolella nähtävä Chewbacca-kloonia muistuttava bulgarialainen perinneasu.
Harvoin on myöskään totaalista hermoromahdusta esitetty elokuvassa yhtä omaperäisellä tavalla toteutettuna. Aiheen sinänsä karun vakavuuden ja vedet silmiin nostattavan huvittavuuden ristiriitaisuudessa on jotain mestarillista.