Israelilaiselokuva Jäähyväiset käsittelee vaikeaa ja tulenarkaa aihetta: eutanasiaa eli armomurhaa. Se onnistuu kuitenkin käsittelemään aihetta yhtä aikaa sekä vakavasti ja hienotunteisesti että kevyen humoristisesti ja koskettavasti.
Päähenkilöt ovat kaikki seniorikansalaisia, nuorimmat sivuhenkilöt ovat heidän aikuisia lapsiaan tai hoitohenkilökuntaa. Elokuvan ydinjoukko nimittäin asuu laadukkaassa palvelutalossa, jonka resurssit eivät kuitenkaan riitä hoitamaan vanhuksia, joiden henkinen tai ruumiillinen kunto heikkenee tietyn rajan alapuolelle. Edessä on ystäväpiirin hajoaminen sairaalapaikkoihin, kituuttamaan väkisin ylläpidetyssä epäelämässä – elleivät he tee ratkaisevaa päätöstä ja ota viimeisen kerran päätösvallan elämästään omiin käsiinsä.
On kuitenkin eri asia toivoa läheisen kärsimysten päättymistä tai arvokasta loppua tylsämielisyyteen liukumisen sijaan kuin itse tehdä asialle jotain. Niinpä kypsään ikään päässeet, kekseliäät päähenkilömme ryhtyvät rakentamaan eutanasiakonetta, johon pois haluava ystävä voidaan kytkeä mutta joka jättää lopullisen päätöksen tämän käsiin.
Laitteen rakentamisesta ja sen ensimmäisistä käyttöyrityksistä saadaan aikaan hupia ja humoristista toimintaa. Mutta kun tieto kaverusten luomasta ”palvelusta” pääsee leviämään, astuu kuvioon monia muitakin sävyjä ja kysymyksiä. Ystävyyden ja rakkauden lisäksi kuvioon astuvat kysymykset syyllisyydestä, hyötymisestä ja jopa kuoleman hetken valinnan uskonnollisesta ulottuvuudesta.
Teemoja tulee mukaan vähän liiankin kanssa, ja lopulta se ei saakaan kaikkia käsiteltyä aivan niiden vaatimalla laajuudella. Onneksi tärkeimmät, henkilökohtaiset tarinat pääsevät loogisiin päätepisteisiinsä, ja koko elokuvan kantavaksi ajatukseksi jää välittäminen. Siinä on ammatillisista tai verisiteistä johtuvaa välittämistä, joka ohittaa kohteen omat tuntemukset, koska se on helppoa. Siinä on välittämistä, joka auttaa päästämään irti. Ja ennen kaikkea siinä on välittämistä, joka tekee ihmiselämästä ikään katsomatta niin ihanaa ja vaikeaa.