Joka toinen pari

GENRE ENSI-ILTA 21.04.2017 TÄHDET

Mia Halmeen ohjaama ja käsikirjoittama dokumenttielokuva Joka toinen pari väittää, että joka toinen avioliitto päätyisi eroon. Tältä hätäisesti tilastoja lukemalla näyttääkin. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2015 solmittiin 24 708 avioliittoa ja samana vuonna avioeroon päättyi 13 939 avioliittoa. Se merkitsisi, että jopa yli puolet liitoista, 56 prosenttia siis, päättyisi. Ensimmäisestä avioliitostaan eronneiden naisten keski-ikä oli tuolloin 40,4 vuotta ja miesten 42,8 vuotta.

Tilastokeskus antaa suosiollisemman kuvan, kun tarkastellaan näitä tilastoja tarkemmin: ensimmäisen avioliiton todennäköisyys päättyä eroon on säilynyt samana vuosikymmenten ajan, ja oli vuonna 2015 39 prosenttia. Ei siis joka toinen. Eroon päättyneiden ensimmäisten avioliitojen mediaani-ikä, eli keskimmäinen kesto, oli 10 vuotta. Toisten ja kolmansien kierrosten määrä on jatkanut kasvuaan. Elokuvan nimi on siis suuntaa-antava, muttei täsmällisesti ottaen oikein.

Mutta se numeroista ja tilastoista. Kukaan meistä ei halua olla vain numero tai tahra tilastoissa. Jokaisen tilastomerkinnän takana on ihmisiä, joita avioeron myötä aiheutunut elämänmuutos koskettaa mitä syvimmin. Jokainen avioliiton satamaan purjehtinut on päätynyt ratkaisuunsa ajatuksella, että tässä sitä nyt ollaan, rakastetaan, lisäännytään, vanhetaan ja vain kuolema meidät erottaa. Joidenkin uskomusten mukaan ei edes se.

Mutta elämä ei mene niin. Toiset pystyvät luovimaan läpi parisuhteen karikkoiset ja rauhattomat vedet, toisilla taas se ei onnistu millään. Keskimäärin kymmen vuoden jälkeen, hieman päälle nelikymppisinä se sitten loppuu, jos niin on käydäkseen. Syitä on varmasti lukuisia.

Ruuhkavuodet voivat uuvuttaa, joku kolmas ihminen tulee kuvioihin, huomataankin, että elämänsuunta tai -tahti ovat täysin erilaiset. Jos alussa erilaisuus ja vastakohtaisuus viehättivät, voivat joidenkin vuosien päästä juuri ne samat seikat toisessa ärsyttää enemmän kuin bambutikku kynnen alla.

Halmeen elokuvassa kolme eronnutta paria kertoo oman tarinansa. Suoraan nämä erot ovat vaikuttaneet kuuteen ihmiseen, mutta todellisuudessa vaikutuspiiri on paljon suurempi. Heillä on lapsia, joihin vanhempien ero vaikuttaa välittömästä. Samoin parien vanhempiin ja muihin läheisiin. Naimakauppa ei todellakaan ole vain kahden kauppa.

Tilanteen monimutkaisuuteen vaikuttavat jo valmiiksi tulehtuneet välit, lasten ikä, työtilanteet ja niin edelleen. Jos taustalla on pettämistä, voi vähintään toinen pareista tuntea katkeruutta, joka tuo omat aspektinsa, kun erosta ja sen jälkeisestä elämästä sovitaan. Toisaalta, jos molemmat ovat aikaa myötä tahoillaan todenneet, että erossa on parempi, ovat asiat paremmalla tolalla. Jos lapset ovat pieniä, asettaa hoitamisen suunnittelu haasteita. Jos he ovat isompia, jopa aikuisia, on taas helpompaa, vaikkei haavoitta silloinkaan selvitä.

Jos entinen aviopuolisko löytääkin uuden ihmissuhteen, on silläkin vaikutusta. Jos pitää viettää joulua, nyt vieraana, ja pöydän ääressä istuukin perheen lisäksi toisen uusi kumppani, voi tilanne olla ainakin vaivaannuttava. Matalapainetta voi myös tuoda tilanne, että on tullut kutsutuksi entisen kumppaninsa häihin, jossa entinen appiukko pitää maljapuhetta uudelle parille, saattaa sekin tuntua tukalalta.

Juuri tämänkaltaisia tilanteita Halme katsojan eteen levittää. Lempeästi, ymmärtäen ja rakastavasti. Mutta silti kipupisteitä läpikäyden monelta taholta. Miia Halme on kokenut dokumenttielokuvaohjaaja, joka on 2000-luvun alusta lähtien ohjannut nyt kuudennen pitkän elokuvansa. Elokuva on Peter Flinkenbergin ja Heikki Färmin kauniisti kuvaama, jota Anthony Bentleyn leikkaus ja Ville A. Tantun musiikki hienosti tukevat. Silti elokuvan teatterilevitys tuntuu turhan suurelliselta, ja televisioesitys olisi ollut perusteltu. Suuriin sfääreihin tämä ei oikein pääse kohoamaan.