Joker

Why so serious? Juuri siksi.

1.10.2019 08:00
MAA VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 04.10.2019

Siinä missä viime vuosiin asti näyttelijät ovat nimenneet päättämättämän nössö-Hamletin tai yrmyn, Stellaaaaaa-huutelevan Stanley Kowalskin unelmarooleikseen, luulisi Gotham Cityn Jokerin jo nousevan niiden rinnalle. Hahmo on monimutkainen ja ristiriitainen mutta myös ihastuttavasti överi, etenkin Heath Ledgerin suorituksen jälkeen. Nyt Joaquin Phoenix tekee kaikki peliin pistävän miten-niin-aina-pitäisi-olla-hienovarainen-roolin elokuvassa, joka viimeinkin pistää sekopään keskiöönsä antaen hänelle tilaa loistaa. Ja hän loistaa.

Ei ehkä ole kilttiä sanoa näin, mutta Todd Phillipin Joker on niin hyvä, että tekee mieli hieroa punaista huulipunaa ihmisten naamaan ja pistää paska palamaan, niin kuin ihan tässä ja nyt. Myöntäkää pois, se ei ole kovin iso yllätys – Phoenix tuntui alusta lähtien täydelliseltä valinnalta ja Phillipsin Kauhea kankkunen on vuoden 2009 paras elokuva. Siitä löytyy tarvittaessa kiistattomia todisteita.

Se puolestaan on yllättävää, ettei Phillips tunnu välittävän siitä toisesta tyypistä, Batmanista, tai kaanonista, jota tätä nykyä pitäisi kunnioittaa pienintä yksityiskohtaa myöten, tai fanit kirjoittavat rumasti Twitterissä. Sen pitäisi osoittaa hänet oikeaksi mieheksi hommaan, vaikka hänen elokuvassaan juuri Jokeri on kaikesta aiheuttamastaan hävityksestä huolimatta se, joka välittää. Paljonkin. Ja se on osa ongelmaa.

On mielenkiintoista tajuta, että sanotaan nyt vaikka Cesar Romerosta (ah, sitä pinkkiä pukua) lähtien jokaisen uuden näkemyksen hahmosta on luvattu olevan ”synkempi”. Erityisesti niin teki Nolan, vaikkakin kaikella kunnioituksella – jos se oli synkkää, nyt pudotaan Get Outin Uponneeseen paikkaan, alemmas ja alemmas.

Joker on myös liiankin realistinen, kuvaus elinikäisestä kaltoinkohtelusta ja kivusta, jota yleensä näkee arthouse-elokuvissa, joita kukaan ei halua katsoa – ei ison studion tuotannossa. Mutta, ensinnäkin se toimii upeasti, luoden maailman jossa ainut selviytymistapa on purra kättä, joka valmistautuu uuteen iskuun. Maailman, joka itse asiassa muistuttaa kovasti omaamme.

Toiseksi, se on Martin Scorsesen inspiroima. Martin hiton Scorsesen, joka antoi meille Taksikuskin Travis Bicklen ja Rupert Pupkinin, Koomikoiden kuninkaan tärähtäneen koomikoksi haaveilijan. Ei olisi ihme, vaikka Pupkin olisi sukua Phoenixin Jokerille. Tai siis Arthur Fleckille, jona hänet meille esitellään.
Sysitty parka ansaitsee laihan toimentulon klovnina, jota pilkkaavat jopa yhtä huono-onniset työtoverit. Arthurin pakkomielle on keskustelushow’n julkkisvetäjä Murray Franklin, jota esittää Robert de Niro. Pää… Räjähtää… Nyt.

Mutta, onko se oikeasti viihdyttävä? Siihen ei ole yksinkertaista vastausta, sillä pelkän nimen houkuttelemien massojen kannattaa ehkä tällä kertaa jättää popcornit väliin. Jokerissa on ilkeyttä, joka tuntuu korreloivan ympäristön kanssa; rottia kuhisevia kenkälaatikoita muistuttavien asuntojen ja tyhjästä ilman syytä tulevan väkivallan kanssa. Se on myös hyvin, hyvin surullinen, ja Phoenix välittää sitä surua hyvin. Luiseva kroppa ja tyhjä katse kertovat, että mitä tahansa pahaa ja brutaalia hän käykään läpi, se tuskin on ensimmäinen kerta.

Phoenixin suoritusta taatusti vielä kehutaan ja hyvästä syystä, mutta myös Phillips ansaitsee ylistystä pitäessään kaiken kasassa, tarjoten jotain, joka kumartaa menneelle mutta tuntuu modernilta. On kuin hän näyttäisi keskisormea kaikille, joiden mielestä Kauhea kankkunen ei ollut vuoden 2009 paras elokuva.

Tänne se huulipuna. Ja ne tikut.

Joker -elokuvan traileri

Lisää luettavaa