Juno

1.2.2008 00:00
    MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA

    Teiniraskaus on hauska, hip ja vapauttava asia Jason Reitmanin vastenmielisessä eksploitaatiokomediassa.

    Käsittämätöntä ylistystä osakseen saanut Juno on hyvän mielen elokuvan muotoon puettu tarina teiniraskaudesta. Ongelman vakavuutta ei käsitellä sen ansaitsemalla painolla, vaan elokuva pyrkii olemaan valkoista keskiluokkaa miellyttävä ja tarkoituksellisessa offbeat-hengessään fiksu valinta, jonka katsoja kokee tukevansa amerikkalaista vaihtoehtoelokuvaa.

    Todellisuudessa Juno on silkkaa eksploitaatiota, jonka raaka-aineena käytetään sosiaalipornoa rehellisen seksin ja väkivallan sijaan.

    Hard Candyn (2005) jälkeen itseään nuorempiin rooleihin jämähtänyt lapsenkasvoinen Ellen Page (s. 1987) esittää 16-vuotiasta Junoa, näsäviisaudessaan raivostuttavaa lukiolaista, jolta löytyy muka-hauska kommentti mihin tahansa. Juno harrastaa seksiä nörtähtävän Paulien (Michael Cera) kanssa ja tulee raskaaksi. Käväistyään aborttiklinikan ovella Juno päättää antaa lapsensa adoptoitavaksi pariskunnalle, jonka pepsodenthymyyn hän ihastuu.

    Kyseinen pari, Mark ja Vanessa (Jason Bateman ja Jennifer Garner), edustaa Junon mielikuvaa ihannevanhemmista. Vanessa on kaunis ja itsenäisen uran tehnyt lakinainen, joka haluaa epätoivoisesti äidiksi. Mark on puolestaan poikamaisuudessaan viehättävä mainossäveltäjä, joka rakastaa vanhoja splatter-elokuvia ja haaveilee rockmuusikon urasta.

    Junon kiintyessä lapsensa tuleviin vanhempiin yhä enemmän näyttää selvältä, ettei Markin ja Vanessan näennäinen perheonni ole sittenkään kestävää. Mutta ei hätää, sillä Junossa teiniraskauden läpikäynti on lopulta pelkkä oikotie onneen, hyväksyntään ja tosirakkauteen.

    Juno on itseriittoisinta amerikkalaista elokuvaa pitkään aikaan. Lähestulkoon sen jokainen dialoginpätkä on suunniteltu sanomaan jotain hauskaa, nokkelaa tai provokatiivista. Mihinkään niistä se ei kuitenkaan yllä, vaan jättää lähinnä tyhjän ja ärtyneen jälkimaun.

    Päähahmo itse on epärealistisimpia teinikuvauksia vuosiin ja antaa tyrmistyttävän vääristyneen kuvan teiniraskauteen usein liittyvästä masennuksesta ja muista psykologisista ongelmista. Ellen Page esittää roolin juuri niin karrikoidusti kuin vain pikkuvanhaa teiniä esittävä aikuinen sen tekee.

    Edellisellä elokuvallaan Thank You for Smoking (2005) vakuuttanut Jason Reitman haluaisi selvästi olla uusi Todd Solondz (Onni, Palindromes), mutta ei yllä lähellekkään Solondzin kipeisiin sosiaalisiin aiheisiin mukanaan tuomaa älyä ja arvokkuutta. Reitmanille Juno on pelkkä design-tuote, mikä paljastuu jo alkuteksteistä.

    Junon käsikirjoittanut Diablo Cody (oikealta nimeltään Brook Busey-Hunt) on entinen seksityöläinen, joka on sanonut pyrkineensä elokuviin tehdäkseen rahaa ja että kaikki aiheet ovat prostituutiota. Ne, jotka kutsuvat elokuvaa vakavissaan “sydäntälämmittäväksi” ja “vavahduttavan aidoksi” eivät ole ilmeisesti tutustuneet neiti Diablon kommenteihin.

    Lopuksi pieni ajatusleikki. Kuvitelkaa, että kaikki Junon henkilöt olisivat afroamerikkalaisia. Kysymys on täysin relevantti, sillä ei-toivotut raskaudet ovat iso ongelma juuri tummaihoisten, köyhistä talouksista tulevien amerikkalaisten nuorten keskuudessa. Kuinka monta kriitikkopalkintoa, Kultaista maapalloa tai Oscar-ehdokkuutta elokuva tällöin saisi?

    Lisää luettavaa