Kaikki kaikessa

GENRE , ENSI-ILTA 24.05.2017 TÄHDET

Maddyn täytyy pysyä koko elämänsä kotona neljän seinän sisällä, sillä häntä vaivaa harvinainen sairaus. Mitättöminkin ulkomaailmasta saatava virus voisi viedä hänen henkensä. Teinityttöä on kuitenkin vaikea pitää ikuisesti sisällä, etenkin kun naapuriin muuttaa komistus Olly. Nuoret eivät voi tietenkään pitää silmiä erossa toisistaan, ja he yrittävät keksiä tavan olla yhdessä.

Kaikki kaikessa perustuu Nicola Yoonin samannimiseen esikoiskirjaan, joka on vasta julkaistu Suomessa. Teos on Yhdysvalloissa saanut nopeasti tarpeeksi ison fanikunnan, jotta siitä on pitänyt filmatisointikin vääntää. Kirjan fanit koostuvat mitä luultavimmin teinitytöistä, jotka rakastivat esimerkiksi John Greenin Tähtiin kirjoitettua virhettä sekä sen pohjalta tehtyä leffaa. Koska opuksesta tehty filmi ja muutama muu samanlainen menestyi, niin uusi vastaava on etsitty nopeasti ja tehty ensimmäisenä vastaan tulevasta.

Elokuva tuntuu alusta loppuun jo nähdyltä, jos on lukenut tai katsonut Tähtiin kirjoitetun virheen tai jonkin vastaavan – ihan sama onko sairas osapuoli nuoresta parista toinen kuin niissä tarinoissa tai onko sairaus erilainen. Yhtä ihan positiivista yllätystä lukuunottamatta tarina kierrättää tuttuja juttuja hieman muokattuina. Mitään uutta on turha odottaa. Tekijät eivät kuitenkaan mieti, että yleisö haluaisi jotain erilaista, sillä nyyhkytarinat vetävät joka tapauksessa väkeä teattereihin, mikä tarkoittaa tietty rahaa studioille. Tekijöiden ahneustasosta riippuen he voisivat tienata vielä muutaman pennosen lisää, jos he myisivät ennen näytöksiä nenäliinoja, joihin tytöt voivat pyyhkiä kyyneleensä.

Leffa ei ole kuitenkaan niin täyttä nyyhkyilyä kuin olisi voinut odottaa, ja siitä löytyy paljon elämän riemua. Koskaan ei valitettavasti tule mitään huippuhetkiä ja kokonaisuus jää unohdettavan vaisuksi. Visuaalisesti Kaikki kaikessa on todella kirkas teos, mikä nostaa iloisuustasoa. Vaikka kirkkaus piristääkin kummasti ja pitää varmasti hereillä pitkäveteisissäkin kohdissa, saa se elokuvan näyttämään jokseenkin halvalta ja suoraan televisioon tehdyltä. Muuten leffan visuaalisuus ei ole erityisen ihmeellistä, jos ei lasketa mukaan ruudulle ilmestyviä tekstiviestejä ja ajatustekstejä, joita on ärsyttävän vaikea seurata hahmojen puhuessa niiden päälle.

Pääroolissa nähtävä Amandla Stenberg on ihan toimiva Maddyna, vaikka häneltäkin löytyy heikkoja hetkiä. Ollya esittävä Nick Robinson on sen sijaan todella puinen. Hänestä on yritetty vääntää hurmuria, mutta etenkin alussa Olly tuntuu lähinnä vain karmivalta stalkkerilta. Robinsonin tehtävä ei kuitenkaan ole näytellä vaan näyttää mahdollisimman hyvältä ja saada lisää teinityttöjä elokuviin.

Kaksikon romanssi tuntuu usein väkisin väännetyltä ja heidän kemiansa toimii ainoan kerran, kun hahmot tapaavat ensimmäistä kertaa. Kohtaukseen on saatu mainiosti kiusallinen tunnelma, jollaisen monet ovat kokeneet ainakin joskus ollessaan ensimmäisen kerran kahdestaan ihastuksensa kanssa.

Näyttelijöiden suoritusta ei paranna heille kirjoitetut repliikit, jotka ovat todella usein äärimmäisen kehnoja. Dialogi on yliampuvan siirappista ja moneen otteeseen leffan aikana miettii, ettei kukaan nuori puhuisi noin. Stenbergin ja Robinsonin uskottavuutta vievätkin repliikit, joita ei vain ole luonnollista lausua ääneen. Ja jotta yksikään katsoja ei unohtaisi, mikseivät nuoret voi tavata, Maddyn täytyy jatkuvasti muistuttaa sairaudestaan joko repliikeillä tai kertojaäänenä.

Lopputuloksena on aika mitäänsanomaton teos ja jo monesti aiemmin nähty tarina muutamin muutoksin. Rakkautta kaipaaville teinitytöille tämä on tehty, eikä tästä varmaan kukaan muu mitään irti saisi.